#kirjakuvapäivässä: 6.12. Leffa oli parempi... & 7.12. Pitkäniminen kirja

#kirjakuvapäivässä -haastessa tuli 6.12. esitellä kansikuva kirjasta, jonka leffaversio on parempi. Koska en itse ole lukenut yhtäkään kirjaa, josta tehty elokuva oli paljon parempi, joudun luottamaan goodreads.comin käyttäjien esittämiin arvioihin Amanda Brownin teoksesta Legally Blonde (2001). 
Arvioita lukiessa käy ilmi, että kirja on surkea. Toki positiivisiakin kommentteja ja arvioita löytyy.

Sen sijaan Reese Witherspoonin tähdittämä elokuvaversio on mielestäni mahtava!

7.12. päivän kohdalla haasteena oli julkaista kuva jostakin pitkänimisestä kirjasta. Pidemmän puoleinen nimi on ainakin Ruth Goodmanin teoksella, joka on nimeltään: How to Be a Victorian. A Dawn-to-Tusk Guide to Victorian Life (2013), joka odottaa vielä lukemistaan sivupöydällä.

(tekstin kuvat librarything.comista ja quotesgramista)

Huomenna esitellään ihmeellisiä otuksia käsittelevä kirja.

Terveisin
Kaisu

#kirjakuvapäivässä: 4.12. Sukkasunnuntai! & 5.12. Talvinen kansikuva

#kirjakuvapäivässä-haasteen aiheena oli sunnuntaina 4.12. sukkasunnuntai. Valitsin kuvaksi Suomalaisesta kirjakaupasta jonkin aikaa sitten löytämäni kirjan:

Kyseessä on Melissa Morgan-Oatesin Varpaista varteen eli "kaksi sukkaa samalla neulomiskerralla" -metodista kertova kirja. Kirja esittelee tekniikan, käsittelee välineitä ja neuvoo monen eri sukkamallin tekemisessä. Lappukin on vielä jäänyt kirjan kanteen, eli en ole lukenut sitä vielä. Aika hyvän alennuksen muuten sain hyödyllisestä kirjasta. Mielestäni kuvien sukat, joita teoksessa esitellään, ovat kauniita ja tekisin niitä itsekin mielelläni. Mutta erityisesti pidän teoksen alkuun kirjoitetusta omistuskirjoituksesta:

                                                                    "Genelle
                                                             Eräänä päivävä hengitin,
                                                   tiedäthän, sisään ja ulos, sisään ja ulos?
                                                             Ja yhtäkkiä tajusin, että
                                                             se, mitä hengitin, olit sinä.
                                                                     Kiitos." 

Maanantain 5.12. aiheena oli talvinen kansikuva. Tämän parempaa en tähän hätään keksinyt:

Kyseessä ei ole mikään muu kuin Alan Bradleyn Filminauha kohtalon käsissä, mikä oli seuraavana vuorossa lukiessani Flavia de Lucesta kertovaa dekkarisarjaa. Kirjassa on talvi ja talvinen tunnelma, ja kansikuvakin on talvisen oloinen... Kirjoitan teoksesta oman otsikkonsa alla myöhemmin.

Terveisin
Kaisu

#kirjakuvapäivässä: 3.12 Kansikuvarakkautta

Ymmärsin itse niin, että tämän päivän haasteessa on tarkoitus julkaista kuva jonkin kauniin kirjan kannesta. Itselläni on aiheeseen liittyen kaksi (+Bonus) kuvaa.

1.

Ensimmäinen kuva on L. M. Montgomeryn kirjasta Emily of New Moon, vuodelta 1923, jonka ensipainoksen ostin Etsystä. Kirja on omistettu Mr. George Boyd MacMillanille, "In recognition of a long and stimulating friendship". Kannen kuvassa Emily (tai minulle oikeastaan tottumuksesta Emilia) on sijoitettu vehreän, mutta aution luonnon keskelle, taivaalta erottuu kuunsirppi ja tuulentyttö on kuvattu Emilyn taakse läpinäkyvän naisen tai paremminkin haltiattaren kaltaiseksi olennoksi. Kuva on mielestäni sijoitettu Emilian yksityiseen hetkeen, sellaiseen jossa hän kokee jotakin mitä muut eivät näe, joten kuvan luonut taiteilija M. L. Kirk on ikään kuin luonut yksityisen ikkunan Emilian elämään. Kuvaa reunustavat koristeet ovat myös kauniita ja kehystävät kuvaa viehättävästi. Sama kuva löytyy myös kirjan sisäsivulta paperille painettuna.

Saadessani kirjan käsiini en heti huomannut, että sen sisällä oli yllätys, tälläinen valokuva:

Kuva oli piiloutunut kirjan sivujen väliin ja tuli sattumalta esiin kerran kirjaa tutkiessani. Kuvassa on oletettavasti kanadalainen ratsupoliisi ja toinen mies, sellaisen näköinen ihminen, jollaisia ei mielestäni enää ole. Kuvan taakse on kirjoitettu "LAKEWOOD STUDIO / SNAPSHOT SERVICE / KENORA, ONT". Wikipediassa on jopa suomenkielinen artikkeli Kenorasta, joka on Ontariossa lähellä Manitoban rajaa sijaitseva pieni kaupunki, ja googlettelemalla selvisi, että Lakewood Studio oli Harry Henfreyn ja hänen poikiensa vuonna 1936 Kenoraan perustama valokuvausstudio. Studiolla meni ilmeisesti hyvin, sillä tämän artikkelin mukaan se toimi 55 vuotta, "kuvaten alueen ihmisiä, tapahtumia ja ympäristöä". Haluaisin tietää enemmän kuvasta: ketä siinä olevat ihmiset ovat, ketä kuvan on omistanut sekä miksi se oli jäänyt kirjan väliin.

Toinen kuva kauniista kirjan kannesta on myös L. M. Montgomeryn teos:

2.

Tämä on toinen L. M. Montgomeryn kirja, jonka ensipainoksen olen ostanut Etsystä. Kirja, Anne's House of Dreams on julkaistu vuonna 1917. Kirja on omistettu Lauralle "in memory of the olden time". Kansikuva on myös L. M. Kirkin käsialaa. Etusivu näyttää tältä:

Tässä kirjassa on silkkipaperi kuvan ja etusivun välissä, toisin kuin Emily of New Moonissa. Tämän kirjan välissä ei ole ollut tietääkseni yllätyksiä, mutta joku on kirjoittanut isolla kaunokirjoituksella heti kannen jälkeiselle sivulle nimen "Josephine Valley". Olen miettinyt, että onkohan tämä kirjaan merkitty nimi itse asiassa sellainen, jonka kirjan lukija on joskus itselleen tarkoituksella halunnut tai antanut, vai onko se oikeasti ollut jonkun nimi. 

BONUS:

 

Bonuskirjana on Caroline Weberin Queen of Fashion. What Marie Antoinette wore to the revolution, jonka kansikuva on mielestäni erittäin kaunis. Typografia on kirjan kannessa hyvin suunniteltua ja kaunista myös sekin.

Tässä oli tämän päivän kirjojen kannet. Huomenna laitan taas uuden kuvan.

Terveisin
Kaisu 

#kirjakuvapäivässä: 1.12. Top 3 (tällä hetkellä) & 2.12. Suosikkigenre

Huomasin Facebookissa haasteen, jossa kuuluu postata kerran päivässä koko joulukuun ajan jonkin kirjan (kansi)kuva sosiaaliseen mediaan annettujen teemojen mukaisesti. Päätin osallistua haasteeseen ihan omaksi huvikseni ja koska haluan puhua joistakin kirjoista niiden ulkomuodon enkä niinkään sisällön takia (saatan toki kertoa kyseisistä kirjoista joskus myöhemmin). Haaste muuten näkyy täällä.

Haasteen kaksi ensimmäistä kohtaa osoittautuivat haasteelliseksi (no pun intended), koska minulla ei ole kirjojen top kolmosta eikä varsinaisesti suosikkikirjaa, vaan luen uudestaan ja uudestaan ne kirjat, joista pidän. Ja mikäköhän olisi suosikkigenreni? Pidän dekkareistä, jännityksestä, kummitustarinoista, elämänkerroista, tyttökirjoista, romantiikasta, historiallisista romaaneista, oppaista (leivonta & neulominen), novelleista... Ja pidän esimerkiksi Anu Holopaisen Syysmaa-sarjasta sekä J. K. Rowlingin Harry Potter kirjoista, mutten silti tiedä, pidänkö muista fantasiakirjoista sillä en harrasta genreä sen laajemmin (vaikka uskon kyllä pitäväni fantasiakirjallisuudesta). Niinpä seuraavat kuvat eivät niinkään kerro koko totuutta vaan vain osan siitä.

1.12.2016: Top 3 (tällä hetkellä) 

Kuvassa on pari ikiklassikkoa, L. M. Montgomeryn Runotyttö maineen polulla ja Annan nuoruusvuodet. Olen lukenut L. M. Montgomeryn kirjoja lapsesta saakka, lukenut tutkimuskirjallisuutta niin kirjailijasta kuin hänen kirjoistaan, lukijoiden kirjoittamia muistoja, kirjailijan tekemiä päiväkirjamerkintöjä... L. M. Montgomeryn kirjat ovat kauniita, liikuttavia ja viehättäviä. Niitä lukiessa kokee myötäelämistä ja toivoo, että pääsisi itsekin niiden maailmaan. Ne voi myös lukea tuhat kertaa uudestaan ja uudestaan ja silti nauttia jokaisesta lukukerrasta.

Top kolmosen keskellä on kirja, jolla on myös oma merkityksensä minulle. Diannen, Peggyn, Kathyn ja Janet Lennonin julkaisema muistelmateos Same Song - Separate Voices päätyi käsiini pitkän odottamisen jälkeen. Kirja kertoo "The Lennon Sisters" -nimellä tunnettujen sisarusten tarinan lapsuudesta tähteyteen (sisarukset esiintyivät ja lauloivat The Lawrence Welk Show:ssa 12,5 vuotta), mutta kuvaa myös sisarusten lapsuutta, elämänsä aikana kokemiaan vaikeuksia ja uraa. Kuvassa oleva kirja on uudistettu versio on vuodelta 1995, ja se sisältää epilogin numero kaksi eli päivitettyjä tietoja sisarusten elämästä vuodesta 1985 eteenpäin, jolloin kirja julkaistiin ensimmäisen kerran. 

Tilasin kirjan kansainvälisestä adlibris-nettikaupasta ja odotin sitä kuumeisesti, että koska oikein saan sen käsiini. Kun kirjaa ei alkanut kuulua kirjoitin asiakaspalveluun ja kysyin mitä tehdä, mutta en saanut muistaakseni mitenkään kannustavaa ja mukavaa viestiä, vaan minun käskettiin ottaa yhteyttä jos kirjaa ei vielä jonkin ajan päästä kuulu. Noh, kirjaa ei näkynyt ja otin taas yhteyttä asiakaspalveluun, jossa sanottiin ettei näin yleensä tapahdu, ja sain kirjasta maksamani rahat takaisin. Eikös pian sen jälkeen, kuukauden (kuukausien? en ole varma, mutta pitkän aikaa sain odotella) jälkeen kirja ilmestyikin postilaatikkooni. Ja sain sen ilmaiseksi! Lennonin sisaruksista joskus lisää myöhemmin, mutta kirjasta voin sanoa sen, että kirjaa on todella mielenkiintoista, mutta myös antoisaa lukea. Pidän asioiden tutkimisesta syvemmällä tasolla, siitä että saan tietää kiinnostavista ja kiinnostuksen kohteena olevista henkilöistä vieläkin enemmän. 

2.12.2016: Suosikkigenre

Kuten ottamastani kuvasta näkyy, suosikkigenreiksi olen tähän kuvaan valinnut tyttökirjallisuuden, tutkimuskirjallisuuden ja romantiikan. Nautin kaikkien mainittujen kirjallisuudenlajien lukemisesta. Cathy Kellyn kirjoja luen uudestaan ja uudestaan, tutkimuskirjallisuutta lukemalla koen uusia elämyksiä ja uteliaisuuteni saa iloita ja tyttökirjallisuutta lukemalla pääsee sellaiseen aikaan ja paikkaan jota ei enää ole, mutta jossa on hauskaa vierailla.

Huomenna laitan blogiini kuvan kauniista kansikuvista. Odotan myös sitä, että pääsen vihdoinkin kirjoittamaan siitä, mitä teimme poikaystäväni kanssa syksyllä, siitä miten vietimme kiitospäivää ja joulumarkkinoista joilla olemme käyneet. Tällä hetkellä odotan juttuihin liittyviä kuvia poikaystäväni kännykästä omalle koneelleni. Kummallakaan ei ole kameraa, joten kännykällä pitää pärjätä.

Terveisin
Kaisu

Luettua: Hopeisen hummerihaarukan tapaus

Pelkäsin ensin, että minulle käy tämän kirjan kanssa samalla tavalla kuin Kristina Ohlssonin Daavidintähtien kanssa. Teksti ei aluksi tuntunut tempaavan minua mukaansa ja luettuani joitakin arvioita goodreads.comista ajattelin, että kirja ei varmaankaan yllä edeltäjiensä tasolle. Niinpä se jäi kesken luettuani noin sata sivua, enkä tarttunut siihen lukutauon jälkeen kuin vasta kuukauden päästä ollessani kampaajalla. Jaksaakseen olla kolme tuntia kampaajalla, kun hiuksiani värjätään ja leikataan, on hyvä olla jotain lukemista mukana. Ahminkin kampaamotuolissani tätä kirjaa, joka ei enää vaikuttanutkaan huonolta!

Kertomus alkaa siitä, kun Flavia kotikylänsä Bishop's Laceyn markkinoilla menee ennustajan telttaan ja ennustamista harjoittava mustalainen on näkevinään kristallipallossaan Flavian äidin Harrietin, joka on kuollut ja kadonnut Flavian ollessa vasta vauva. Flavia järkyttyy saamistaan tiedoista, ja onnistuu vahingossa sytyttämään ennustajan teltan tuleen! Tämän jälkeen käy ilmi, että ennustaja on aikoinaan leiriytynyt Flavian kotikartanon Buckshawin maille, ja sinne Flavia ohjaa nytkin naisen, ja lähtee itse tämän mukaan mustalaisen vankkureissa. Matkalla leiriytymispaikalle Palingsiin nainen paljastaa, että ennustajan teltassa kerrotut asiat olivat vain vitsi, jonka Flavian (kammottavat) siskot olivat maksaneet tämän tekemään. Eikä siinä vielä kaikki, kun Flavia on huolehtinut naisen vuoteeseensa, joutuu hän siskojensa repimänä kotikartanonsa kellariin, jossa nämä pelottelevat Flaviaa ja kertovat tälle ikäviä totuuksia. Kuulostaako hyvältä? Ei oikeastaan, ja kertomus alkaa rullata siinä vaiheessa, kun Flavia alkaa selvittää sitä, miksi joku murhasi Bishop's Laceyn kylässä huonossa maineessa olevan Brookie Harewoodin, jonka Flavia ensin löytää keskellä yötä murtautuneena kotiinsa, ja joka seuraavana päivänä roikkuu suihkulähteessä olevan Poseidon patsaan kolmikärjessä hopeinen hummerihaarukka nenässään. Myös mustalainen, eli Fenella Faa on ensin yritetty murhata, ja Flavia näpelöi surutta rikospaikkaa eli mustalaisen vankkureita ja sen ympäristöä selvittääkseen rikoksen itse. Toki paikalliset poliisit ovat myös tapauksien kimpussa, ja Flavialla on motiivinsa silittää poliiseja myötäkarvaan, vaikka komisario Hewitt välillä saakin hänet raivoihinsa; komisariolla on kuitenkin vaimo nimeltä Antigone, jonka luokse Flavia haluaisi päästä viettämään aikaa. 

Hopeisen hummerihaarukan tapauksessa Flavia saa uuden ystävän, Fenellan tyttärentyttären Porcelainin. Myös Flavian pyörä Gladys elollistetaan, ja Flavia kuvittelee/leikkii, että hänen pyöränsä on seikkailunhaluinen tyttö (vähän niin kuin hän itsekin on, tosin pyörällä on anteeksiantava mielenlaatu). Jos minä kirjassa Piiraan maku makea pidin enemmän siitä, että tapahtumat on sijoitettu kotikartanon maisemiin, enkä välittänyt kyläläisten kuvailusta teoksessa Kuolema ei ole lasten leikkiä, tällä kertaa se ei minua haitannut: sivuhenkilöiden kanssa käydyt keskustelut kun ovat varsin huvittavia! Flavia esimerkiksi käy juttelemassa Rook's Endissä isänsä vanhan rehtorin kanssa, jonka hän tapasi jo romaanisarjan ensimmäisessä osassa. Rehtori Kissing käy Flavian kanssa läpi menneitä tapahtumia, jotka auttavat valaisemaan nykyisyyttä, mutta valaisee myös asioihin puuttumattomuuden logiikkaansa:

"Ohittamaton tosiasia on myös siinä, että kun tulee tiettyyn ikään, ei mielellään ota vastaan uusia ongelmia. Vähän kuin jos elämänsä aikana on joutunut kokemaan tietyn määrän surua, saa vapaalipun, jonka voi taivaassa antaa Suurelle rehtorille. Ymmärrätkö?"

Flavia myös keplottelee itsensä Fenellan luokse sairaalaan, jossa hänet yllättää urkkimasta tietoja Flossie, Feelyn (Flavian sisaren) ystävän sisko. Tupakanhimoissaan tuskitteleva Fenella on juuri pyytänyt savuketta, ja Flavia pyytää samaa Flossielta, joka vastaa:

"Hah!" Flossie naurahti. "Olisi pitänyt tietää! Feelyn pikkusisko on tupakan orja!"

Flavia kuitenkin lupaa tehdä mitä tahansa, ja Flossie antaa hänelle Du Maurier -merkkisen savukkeen (taas tekstissä oli muuten viittaus Daphne du Maurieriin) ja jopa sytyttää sen, luullessaan Flavian aikovan tupakoida! Flavia kuitenkin komentaa tämän laittamaan tupakan Fenellan suuhun, joka näyttää viestittävän tupakan avulla savumerkein sanan: a-u-t-u-u-s. Kauan ei autuus kuitenkaan kestä Napoleonia muistuttavan ylihoitajan tupsahtaessa paikalle, ja Flavia joutuu kaiken selittelynsä keskellä vetämään itse henkoset tupakasta samalla kun väittää isänsä uskovan tupakoinnin vahvistavan keuhkoja viemärihuuruja vastaan. Jostain syystä häntä uskotaan.

Kirja on mielestäni hyvä, ja tapahtumia tarmokkaasti eteenpäin vievä ja niitä mainiosta kuvaileva Flavia on kertomuksen kantava voima, kemiaa ja sen voimia unohtamatta. Kemiallisia reaktioita ja ylipäätään kemian maailmaa Flavia kuvaa eloisasti ja ahnaasti. Flavia ei myöskään pelkää asettaa itseään alttiiksi vaaralle eikä tutustua erilaisiin ihmisiin tapausta selvittäessään, jonka hän lopulta sitten ratkookin. Kuolemakaan ei kauhistuta vaan kiehtoo Flaviaa. Tämä ei ole itselleni tuttua, mutta toisaalta Flavia toteaa mielestäni hyvinkin tutulta kuulostavan ajatuksen:

"Vihdoinkin yksin! Aina kun olen ihmisten kanssa, osa minusta käpertyy kokoon. Vain yksin ollessani voin nauttia omasta seurastani täysin rinnoin."

Kaunis kohtaus puolestaan on aivan kirjan viimeisessä kappaleessa, jossa Flavian isä on antanut sijoittaa taulun Harrietista ja tämän kolmesta tyttärestä Flavian laboratorioon. Maalauksessa, johon Flavia sattumalta törmää kirjan puolivälissä erään taiteilijan kotona, Harriet on kuvattuna kolmen tyttärensä kanssa; Ophelia punoo käsillään verkkoa punaisesta langasta, Daphne osoittaa kohtaa Grimmin satukirjasta ja Flavia on vasta vauva. Harriet katsoo kuvassa hellästi käsivarsilla lepäävää nuorinta lastaan.

"Isä tietää että maalaus on siellä, ja minä tiedän että se on siellä, ja toistaiseksi vain sillä on merkitystä."

Annan kirjalle kolme ja puoli tähteä takkuisen alun takia: *** + 1/2.

Alan Bradley: Hopeisen hummerihaarukan tapaus
(alkuperäinen nimi: A Red Herring without Mustard)
Bazar Kustannus 2015,
sivuja 419. 

(kuva: Librarything)

Luettua: Daavidintähdet

Olin innoissani, kun löysin pääkirjaston palautushyllystä viidennen osan Kristina Ohlssonin luomasta ruotsalaisesta dekkarisarjasta, jossa tapauksia ratkovat tällä kertaa pääasiassa Fredrika Bergman ja Alex Recht. Muistaakseni luin jostakin blogista, että tämä oli bloggaajan mielestä kirjasarjan paras osa ja koska edellinen lukemani sarjaan kuuluva kirja Varjelijat (jätin välistä pois sarjan neljännen osan Paratiisiuhrit) oli mielestäni erittäin hyvä, oli mahtavaa päästä lukemaan melkeinpä heti edellisen lukemani osan jälkeen seuraavaa osaa sarjassa.

Odotukseni eivät kuitenkaan vastanneet todellisuutta, ja en ahminut tätä teosta melkein yhdellä kerralla niin kuin Varjelijoiden kanssa kävi, vaan luin sen pätkittäin ja pidemmän ajan kuluessa. Lukukokemuksen negatiivisuuteen vaikuttivat monet asiat. Yksi niistä oli teoksesta läpikuultava melodramaattisuus ja monen "osion" (jostain syystä tässä teoksessa ei ollut lukuja, vaikka sisältö olikin jäsennelty muistuttamaan ihan tavallista kaunokirjallista tekstiä jossa teksti esim. päättyy sivun puoliväliin ja seuraavalta sivulta alkaa seuraava osio joka käsittelee eri aihetta kuin edellinen sivu kuten aiemmissa teoksissa) päättyminen melodramaattisesti tai cliffhangeriin; vaikka tämä ei muutaman osion päätteeksi haittaisikaan, alkaa nopeasti tökkiä kun jokainen tekstinpätkä tuntuu päättyvän samalla "dramaattisella" tavalla. Esimerkkejä:

"Tämä on vasta alkua. Et aavistakaan mitä sinulla on vielä edessäsi." (s. 30)

"Niin kauan kuin hän ei voinut olla varma siitä, hän ei voinut olla varma myöskään siitä, että hänen perheensä olisi turvassa." (s. 296)

"Eikä hän ole naimisissa sen naisen kanssa, joka hetki sitten seisoi huoneessa ja hyvästeli lapsensa." (s. 368) 

Jne. jne. Lisäksi kerrontaa häiritsee varsinaisen kertomukseen väliin upotetut osiot, jotka on otsikoitu termillä "Loppu" ja jotka sisältävät dramaattista kerrontaa yhden perheen (mahdollisesta) tuhosta, mutta jossa sekoitetaan tarkoituksella henkilöhahmoja toisiinsa.

Teoksen alussa on tammikuun loppu ja (kuvitellun) Tukholman juutalaisen Salomonin seurakunnan päiväkodin työntekijä ammutaan keskellä päivää kadulle. Teoksen tapahtumat kuitenkin kietoutuvat samaan seurakuntaan kuuluvan kahden pojan, Simonin ja Abrahamin, samoihin aikoihin tapahtuvaan kidnappaukseen ja pian heidän löytämiseensä Drottingholmin kuninkaallisen golfkerhon alueelta ilman kenkiä ja paperipussit päässä, johon on kumpaankin piirretty kasvot. Tapaus liittyy Israelissa aikoinaan sattuneisiin selkkauksiin ja teoksessa esiintyvään, mutta kirjailijan keksimään myyttiin Paperipojasta, joka metsästää ja surmaa lapsia.

"Alex piteli päätään molemmin käsin.
 - Minä tulen kohta hulluksi, hän sanoi. Mistä helvetistä tässä oikein on kyse?
Fredrika katsoi verisiä lakanoita.
 - Tuntuu ihan kuin me emme liittyisi tähän mitenkään, hän sanoi. - Ihan kuin ne, jotka ovat tämän takana, pelaisivat täysin omilla säännöillään." (s. 480)

Samalta tuntui lukijasta eli minusta, eli siltä että teoksen tapahtumat eivät olleet kiinnostavia eivätkä varsinaisesti koskettaneet minua millään lailla, niissä ei ollut mitään henkilökohtaista tai mielenkiintoista. Teoksen henkilökaartiin liittynyt, ilmeisesti jo edellisessä osassa kuvioihin mukaan tullut suojelupoliisissa työskentelevä Eden Lundell ei valitettavasti henkilöhahmona kiinnostanut minua ollenkaan, vaikka pisteitä kirja saa teoksen viimeisestä kohtauksesta, joka lähes ainoina tekstipätkänä teoksessa tuntui liikuttavalta ja hyvältä (en tietenkään paljasta sitä nyt, teksti kun sisältää jonkinlaisen spoilerin) ja joka siis liittyy Edeniin. Tapahtumia kuvataan paitsi Edenin, myös tämän entisen rakastajan ja israelilaisen agentin Efraim Kielin näkökulmasta. Nämä kaksi henkilöä saavat teoksessa enemmän puheenvuoroja sisäiselle maailmalleen kuin muut teoksessa olevat henkilöhahmot, joiden tekstissä esiintyvä sisäinen maailma on supistunut melodramaattisiksi puheenvuoroiksi kuten seuraavasta käy ilmi.

Alex Rechtin suhtautumisessa Fredrika Bergmaniin on teoksessa vähäsen jotain yliampuvuutta; "hänen mielestään Fredrika oli klassinen kaunotar." (s. 205) Ensimmäisessä teoksessa Alex ei voinut edes sietää Fredrikaa! Myös suhde Peter Rydhiin saa Alexin suuriin tunteisiin: "Valtava tunteiden kirjo pyyhkäisi hänen ylitseen (--) Ikävä vihlaisi kuin alkoholi avoimessa haavassa." (s. 62) Toisaalta Alex ei ole ainoa, joka teoksessa kokee suuria tunteita; Fredrika itse hermostuu tullessaan kotiin ja nähdessään miehensä Spencerin kylvettämässä lapsiaan, joita tässä kertomuksessa onkin jo kaksi, ja Spencer kertoessa että heidän pitää jutella, vaikkakaan ei mistään vakavasta. Fredrikan selkä hikoaa hermostuksesta märäksi ja hän korottaa harvinaista kyllä ääntään vaatien miestään kertomaan että mikä tällä on! Käy ilmi että heidän olisi keskusteltava Spencerille lankeavasta työmatkasta Israeliin.

Että sellaista. Annan teokselle 2,5 (**+1/2) tähteä kun viimeinen kohtaus nyt kerta oli hyvä. Kirjasarjan kuudennessa ja seitsemännessä osassa onkin sitten jo joku aivan toinen henkilö selvittelemässä rikoksia, enkä tiedä nähdäänkö vanhoja henkilöhahmoja enää. Luen varmaan uudemmatkin teokset, mutta on harmillista että sarjan kolmas osa on jäänyt omalla kohdallani parhaaksi osaksi, olisi ollut hienoa lukea muitakin taidokkaasti tehtyjä Fredrika Bergman -dekkareita, sellaisia kuin Tuhatkaunot ja Varjelijat olivat.

Kristina Ohlsson: Daavidintähdet
(alkuperäinen nimi Davidsstjärnor)
WSOY 2015, 497 sivua. 

(kuva: Librarything)
 

Ensilumi

Lähtiessäni tänä iltana töistä kotiin, ulkona satoi ensilumi. Sen kunniaksi liitän oheen muutaman videon.

The Lennon Sisters: Button Up Your Overcoat (1963)




Royal Philharmonic Orchestra: Scarborough Fair



Vaikka jälkimmäinen kappale lyriikoilla säestettynä ei talvinen olekaan, tämä "klassinen" versio sopii hyvin siihen kun istuu sisällä katselemassa ulkona satavaa lumisadetta ja kaikkia ilmassa kieppuvia lumihiutaleita.

Tässä vaiheessa mielikuvani lumesta ja talvesta ovat vielä positiivisia ja romanttisia, mutta joulun jälkeen lumi saisikin jo sulaa pois ja kevät koittaa.

(lähde: weheartit.com)

Täällä olisi hauskaa viettää joulua:

(lähde: weheartit.com)

Terveisin
Kaisu

Geokätköilystä: Ensimmäiset FTF-löytöni

En olekaan vielä ehtinyt kertomaan vielä mitään geokätköilyharrastuksestani. Alotimme geokätköilyn poikaystäväni kanssa noin vuosi sitten, 12.9.2015. Nykyisin geokätköillään joka viikonloppu ja joskus viikollakin. Geokätköjä olemme hakeneet niin Suomesta (mukaan lukien Ahvenanmaalta), mutta myös ulkomailta kuten Virosta (Pärnu ja Tallinna) sekä Latviasta (Riikasta). Ensimmäisenä kätkövuotena saimme kerättyä yhteensä 500 geökätköä, tosin pieni loppukiri piti ottaa, että saimme luvun täyteen. Eri vuodenaikoina on erilaista kätköillä: kesällä on helpompi mennä kaikkialle mutta silloin ötökät ja mahdolliset käärmeet pelottavat, talvella tätä ongelmaa ei ole mutta silloin on kylmä eikä voi mennä esim. sellaiseen paikkaan missä on jäätä (kalliot metsässä) koska ainakin itselleni jäisen kallion päällä seikkailu tuntuu hengenvaaralliselta. Välivuodenajat ovatkin kivoja kätköilyn suhteen kuten nyt syksyllä on ollut hyvä mennä esimerkiksi metsään, kun ei tarvitse pelätä ötököitä, mutta esimerkiksi tänään sataa ja ilma on kylmentynyt, joten kynnys mennä jonnekin ulos ei ole matalalla. Auto on tosin kätevä väline kätköilyyn, eikä useampi kätkö ilman sitä edes löytyisi.

Meille ei ole vielä ollut Premium-jäsenyyttä, jolla saa näkyviin vain premium-jäsenille haettavissa olevia kätköjä, tai mitä erilaisempia kätkötyyppejä. Toistaiseksi olemme pärjänneet ilmankin, ja olemme hakeneet eniten tradi- eli peruspurkkeja, joissa ei ole mitään pakollista "juonta" purkin paikallistamiseksi vaan sen koordinaatit on annettu etsijöille suoraan. Tradien lisäksi olemme ratkaisseet mysteereitä, eli kätköjä joissa on joku (pirullinen) tehtävä, joka pitää ratkaista ennen kuin koordinaatit saa selville. Osa mysteereistä on meille täyttä hepreaa, niin ettei niitä ole edes mahdollista hakea, mutta on meillä jo 48 haettua mysteeripurkkia, ja pari odottaa hakemistaan. Kirjamysteereitä on kiva ratkoa. Edellisten lisäksi olemme hakeneet myös multikätköjä, eli sellaisia purkkeja jonka piiloituspaikkaan pääsee vasta kun on etsinyt maastoon piiloitetut koordinaattivihjeet ensin (ja näitäkin voi olla monta pistettä). Jotkut mysteerit muistuttavat tällaisia multikätköjä. Myös pari geolodjua on tullut haettua, näissä on ideana se, että lodjun haku alkaa jostakin annetusta tai määritellystä pisteestä, ja loppupisteelle pääsee seuraamalla kätkön tekijän laatimaa runoa.

Monenlaista kätkötoteutusta on tullut uran aikana vastaan - olipahan kerran erään kirkon hautausmaan viereiseen kuusiaitaan piilotettu kuminen jalka, jossa kätköpurkki oli sisällä! Eräs kätköntekijä täällä meillä päin on erikoistunut siihen, että kätköpaikat kyllä löytää nopeasti, mutta itse purkin saaminen sen ympärille rakennetusta kojeesta on vaikea saada käsiinsä. Erittäin hauska kätkö oli myös se, jossa piti kelata ongenvapaa saadakseen kätköpussin käsiinsä.

Kätköily avaa uusia maailmoja. Minä olen muutenkin sellainen, että tapanani on löytää ympäriltäni kaikkea uutta: uusia mielenkiintoisia teitä, uusia taloja (autioitakin) joita katsella, uusia marjapaikkoja ja paikkoja jonne mennä ajelemaan tai syömään tai kahvilaan. Geokätköily antaa myös syyn tutkia ja mennä uusiin paikkoihin, ja mieleeni on jäänyt esimerkiksi erään purkin paikka Littoistenjärven rannalta, jonne vei tie, jonka varrella oli mielenkiintoisia taloja, ja jossa itse tunnelma kesäisen järven rannalla oli jotenkin erikoislaatuinen ja joka kangastelee mielessäni tänä harmaana ja tylsänä päivänä kimmeltävänä ja lämpimänä. 

Olen nyt parin viikon aikana tehnyt ensimmäiset FTF-löytöni. FTF tarkoittaa First to Find, eli olen ollut ensimmäinen ihminen, joka on kyseisen kätkön saanut käsiinsä ja kirjoitettua nimimerkkinsä vihkoon. Kaikkien aikojen ensimmäinen FTF löytyi maanantaina 17.10.2016. Olin kotona päivällä ja selailin karttaa, jossa näkyy kaikki haetut ja hakemattomat kätköt. Satuin tätä tehdessäni huomaamaan, että kartalle oli ilmestynyt uusi mysteeri, joka oli jatkoa aiemmin julkaistulle kätkösarjalle josta olimme kaikki osat hakeneet, ja josta oli pitänyt ottaa vihjeet talteen. Konsultoituani poikaystääväni vihjeiden suhteen laskin helpon laskutehtävän ja koska poikaystäväni oli töissä, mutta kätkö oli pakko yrittää saada ensimmäisenä käsiinsä, päätin lähteä polkemaan kätkölle (joka muuten oli 10 kilometrin päässä, laskin kartalta myöhemmin). Välimatka nyt ei ollut niin paha, mutta pyöräni oli (ja on edelleen) kaikkea muuta kuin hyvässä kunnossa, kumit ovat tyhjänä ja muutenkin se pitäisi varmaan jotenkin huoltaa. Kaikki liikennevalot tuntuivat hidastavan minua matkallani kätköpaikkaa kohti, ja kun vihdoinkin pääsin nollapisteen lähelle, jouduin kipuamaan metsäisiä mäkiä ylös ja alas, vaikka paljon helpompikin reitti olisi ollut olemassa. Yleensä tosin kätkölle mentäessä valikoituu vaikeammalta tuntuva reitti kuin mitä se on takaisin tullessa. Olin kuitenkin ensimmäisenä purkilla! Punaisena ja hikisenä tosin, mutta sain ensimmäisenä nimmarini kirjoitettua logiin. Purkissa myös odotti tällainen palkinto: 

Mitalin toisella puolella lukee Veni, Vidi, Vici = Tulin, näin, voitin! Todellakin!

Kyseessä on siis TB eli Travel Bug, kätköstä kätköön matkaava reissaaja. En kuitenkaan varmaan laita tätä kiertoon, ettei se häviä.

Toinen FTF-löytöni löytyi viikon päästä 24.10, ja olikin vähän helpompi tapaus. Laukussani kulki koko kesän Robber-niminen TB, eli rosvohahmoinen legoukko. Jätettiin se joku aika sitten vihdoinkin erääseen kätköön. Myöhemmin halusimme katsoa, missä hahmo nyt kulkee. Se olikin laitettu kätköön, jota ei oltu vielä julkaistu. Tästä tuli mieleen ajatus, että mitäs jos me sen ensimmäisinä hakisimme... Noh sitten maanantai-iltana huomasin, että kyseinen kätkö on julkaistu, mutta se olikin maastoluokitukseltaan 4,5. Kätkö oli mitä todennäköisemmin puussa, josta sitä ei todellakaan saa haettua. Onneksi sama tekijä oli julkaissut puukätkönsä läheisyyteen toisenkin kätkön samana päivänä, melkein samaan aikaan! Siitä oli kulunut pari tuntia, eikä kukaan ollut hakenut vielä kätköä. Hälytin poikaystäväni paikalle ja huristelimme kätkölle. Kello oli yli 22 illalla tässä vaiheessa. Kysymys kuuluukin, mikä saa ihmisen mukavasta paikastaan tietokoneen äärestä pimeään metsään klo 22 illalla? No FTF-löytö tietenkin. Poikaystäväni tosin ei halunnut metsään tulla, vaikka muuten aina onkin kätköilyssä mukana ja vaikuttamassa. Menin siis itse metsään surkean lampputuikun ja paremman kännykän valon kanssa. Itse asiassa minua ei pelottanut metsän viereisellä tiellä tai itse metsässä yhtään, paitsi kun poikaystävni soitti ja sanoi nähneensä valoa - silloin minua pelotti vain se, että joku muu on tulossa hakemaan kätköä! Valo tosin lähti varmasti omasta lampustani. Jonkin aikaa sain kätköä hakea, kunnes se vihdoinkin löytyi. Ja sain taas tehdä FTF-kirjauksen:

Kotimatkalla sitten keräilin kuusenneulasia hiuksistani, missä niitä oli mieletön määrä. Kotona kuusenneulasia oli niin keittiössä, makkarissa, kuin eteisessäkin. Niitä löytyi jopa selästäni. En kyllä tajua, miten niitä sinne asti päätyi! Toisaalta, se oli taas vain yksi päivä ja kokemus geokätköijän elämässä.

Terveisin
Kaisu

Ps. Menin eilen kirjastoon palauttamaan muutamaa kirjaa arkeologian tentin jälkeen. Mikäs muu minua odottikaan palautushyllyssä, kuin Kristina Ohlssonin Daavidintähdet!! Suoraan tarjottimella, koska juuri sen halusinkin lukea. Mukaan palautushyllystä lähtivät myös Kate Mortonin Hylätty puutarha sekä Jo Bakerin Longbournin talossa. Kirjastosta siirryin Kauppahallin Siniseen junaan kaakaolle, jossa jouduin kuuntelemaan poliittista lobbausta ..."sulla on mahdollisuus saada ääniä jäähallilta, ne on kaikki jätkiä siellä"... Joku vanhempi ukko nuorelle naiselle siinä kähisi. Yök!! Kaakaon join suht nopeasti, mitään leivosta tai kakkupalaa en halunnut ostaa koska on jotenkin tyhmää maksaa niistä 5 euroa kappaleelta. Meidän, ei nyt lähellä mutta jonkin matkan päässä on sellainen kiva paikka kuin Vilkkimäen meijeri, missä on kahvila josta saa leipomuksia paljon halvemmalla. Sekin vaan menee arkisin jo neljältä kiinni, joten miten sinne ehtii jos toinen pääsee töistä neljältä?

Luettua: Varjelijat

Kirjoitan heti edellisen tekstin perään toisen kirjabloggauksen, mutta teen sen oman otsikkonsa alle tekstin selkeyden ja pituuden vuoksi. Lainasin kirjastosta ja luin parissa päivässä Kristina Ohlssonin kirjan Varjelijat, joka on kolmas osa Fredrika Bergmanista kertovaa dekkarisarjaa. En ole ennen Ohlssonin kirjoja lukenut ruotsalaisia dekkareita, enkä osaa sanoa, aionko tarttua muihin lajin edustajiin. Ohlssonin kirjoissa minua kiinnostaa tapahtumien lisäksi (tai enemmänkin) nimenomaan päähenkilön Fredrikan elämä, enkä valitettavasti tiedä muista ruotsalaisten dekkareiden etsivähahmoista tai heidän kiinnostavuudestaan mitään. Fredrika on aloittaessaan poliisivoimissa akateemisen taustan omaava nainen, jolla on ollut jo kymmenen vuotta salainen suhde kirjallisuustieteen professori Spencer Lagergrenin kanssa. Suhde syvenee kirjasarjan kuluessa, samoin kuin Fredrikan asema paranee työyhteisössä, jossa häntä ensin katsotaan ärsyttävän karsaasti. Se ei kuitenkaan tarkoita, että asiat sujuisivat ongelmitta.

Fredrika Bergman-sarjan ensimmäinen osa Nukketalo osui käsiini vahingossa. Ollessani harjoittelussa Kaarinan kirjastossa viime kesänä oli kyseinen kirja saapunut kirjastoon Vaski-kuljetuksen (eli Vaski-kirjastojen välisen aineistonkuljetuksen) mukana, mutta laitettu sivuun koska se oli rikki. Taisin olla palautusvuorossa eli huolehtimassa kirjastoon palautettavasta aineistosta, koska minulla oli aikaa selailla kirjaa ja sen jälkeen lukea sitä. Kirja oli mielestäni todella mielenkiintoinen ja niinpä luin sen jälkeen seuraavan osan Tuhatkaunot, mikä ei ollut aivan edeltäjänsä veroinen, koska kansainvälinen terrorismi ei aiheena ole niin kiinnostava kuin esimerkiksi lapsenkaappaus ja siitä johtuva intensiivisyys, kuin ensimmäisessä kirjassa. Sarjan kolmannessa osassa intensiivisyys puolestaan piti minua otteessaan niin, että hotkaisin kirjan melkein yhdeltä istumalta. Kirjassa selvitetään metsästä löytyneen päättömän ja kädettömän ruumiin, joka paljastuu kirjallisuustieteen opiskelijaksi Rebecca Trolleksi, murhaajaa (ruumis oli paloiteltu moottorisahalla). Rebecca Trolle on ennen kuolemaansa selvittänyt kandityössään kuuluisan (ja tässä tapauksessa luonnollisesti kuvitellun) ruotsalaisen lastenkirjailija Thea Aldriniin liitettyä kohua, jonka mukaan hän on tappanut miehensä ja kenties jopa poikansa joskus 1970/-80-luvulla. Kirjailija on vankilassa ollessaan kärsinyt aivoinfarktista (tosin en ole varma onko tämä oikea määritelmä) ja asuu kirjan tapahtumahetkellä vuonna 2009 vanhainkodissa, eikä suostu puhumaan kenellekään mitään. Kaikki kirjan tapahtumat tuntuvat kietotuvan tämän kirjailijahahmon ympärille Fredrikan, hänen kollegansa Peder Rythin ja heidän pomonsa Alex Rechtin tutkiessa tapausta, joka muuttaa heidän kaikkien elämää tavalla tai toisella. 

Kirjassa otetaan myös kantaa läsnäolemiseen ja kuinka tärkeitä perhesuhteet ovat. Pienten lasten kanssa vietetty tai viettämättä jätetty aika on kullanarvoista ja merkityksellistä. Lastensa puolesta vanhemmat ovat valmiita tekemään mitä hyvänsä. "Tiettyjä asioita ei voi kokea uudestaan. Lapsuus on yksi niistä." (s. 358) Peder puolestaan haluaa suojella veljeään Jimmyä, joka on lapsena pudonnut keinusta ja satuttanut päänsä kiveen niin, ettei ole koskaan kehittynyt aikuiseksi. Veljien välinen suhde on Pederin mielestäni pyhä, ja Pederin tehtävänä on hänen mielestään huolehtia Jimmystä.

Tekstin ja sen henkilöhahmojen intensiivisyys kuvastuu myös suhteessa luontoon: 
"Peder seisoi laiturilla ja katsoi satumaisen kaunista Ruotsin saaristoa. Joka puolella näkyi pieniä saaria. Joista jokaisella oli omat salaisuutensa. Omat salaiset asukkaansa.
  Juuri tänä helvetillisenä päivänä maisema kylpi keltaisessa auringonvalossa. Päivä oli joka suhteessa niin kaunis, että sen puolesta olisi voinut kuolla." 
(s. 448) 

Asiasta toiseen, huomasin jälleen intertekstuaalisen viittauksen L. M. Montgomeryn luomaan Anna-hahmoon kohdassa, jossa Fredrika tutkii Rebecan tavaroita löytääkseen niistä jonkinlaisen johtolangan jolla selvittää naisen murhaa. Autotallissa, jossa Rebeccan kirjat ovat, on laatikko kirjoja, joita myös Fredrika on lapsena lukenut: "Ne olivat nuortenkirjoja, hän oli lukenut kaikki samat kirjat itsekin. Viisikoita, Anna-kirjoja, Tuisku-sarjaan kuuluvia hevoskirjoja." (s. 138)

Koska kirja oli niin nopea lukea ja hyvä, annan sille neljä tähteä ****
Seuraava osa on ilmeisesti huono eikä samanlainen kuin muut, joten siirryn suoraan sarjan viidenteen osaan Daavidintähtiin.

Kristina Ohlsson: Varjelijat
(alk. Änglavakter)
WSOY 2013, 500 sivua. 

(kuva: Librarything)

Luettua: Painajaiskaupunki

Kirjaston palautetut-hyllystä löytyy aina välillä mielenkiintoisia teoksia. Samuel Dashiell Hammetin (1894-1961) aikoinaan 1920-1930-luvuilla lehtiin kirjoitetuista dekkarikertomuksista koottu tarinakokoelma Painajaiskaupunki oli tälläinen mielenkiintoinen löytö (mikäli muistan oikein, voihan olla että kirja löytyi ihan kirjaston novellihyllystäkin). Olen aiemmin lukenut Hammetin Maltan haukan (1931) erään yliopiston dekkari- ja rikoskirjallisuuteen liittyvän kurssin yhteydessä, mikä kuulostaa hienommalta kuin onkaan; kurssin vetäjä oli amerikkalainen joten se pidettiin englanniksi, puhuminen takerteli kurssikavereiden kanssa enkä suorittanut sitä koskaan loppuun koska en jaksanut kirjoittaa viisisivuista esseetä englannin kielellä... Joitain kivoja lukutärppejä kurssilta sentään jäi eloon kuten Ellery Queenin radiodekkarinovellit. Maltan haukka oli ainakin englanniksi luettuna vähän kova ja ikävä, mutta novellikokoelmasta pidin kovasti. Viimeksi mainittu teos siis koostuu 15:sta novellista (alkuperäisessä teoksessa oli 20 novellia, mutta viisi muissa kokoelmissa julkaistua kertomusta on jätetty tästä suomennetusta versiosta pois), jotka perustuvat kirjailijan omiin kokemuksiin aikana, jolloin hän toimi Pinkertonin (tarinoissa muutettu Continentaliksi) etsivätoimiston etsivänä. Tapahtumat sijoittuvat San Franciscoon, jossa Hammett itsekin asui, tai jonnekin muuhun Yhdysvaltojen läntiseen osaan. Tarinat ovat siis varmasti melko subjektiivisia, eikä Hammett myöhemmin elämässään lyhyeksi jääneen kirjoittamiskauden jälkeen 30-luvun jälkeen onnistunut enää luomaan tarinoita (koska hän oli jo ammentanut aiemmin tapahtuneet kokemuksensa tyhjiin? Jotkut kirjailijat tuntuvat tarvitsevan omakohtaisia kokemuksia, joista kirjoittaa, kun jotkut taas onnistuvat tarinoiden luomisessa ilmankin.) 

Teoksen esipuheessa Colin Dexterin toimesta kerrotaan, että Hammet piti näissä kokoelman tarinoissa tiukasti kiinni realismista; kertomuksissa puolestaan välittyy maailma, jossa miehellä on vakiovarusteenaan ase ja jossa hän ei pelkää käyttää väkivaltaa, olipahan sitten etsivä tai rikollinen, vaan hän usein selviytyy sen ansiosta voittajana, jos hän siis on tarinan "sankari". Etsiviä tai tapauksen ratkaisevia henkilöitä tarinoissa voi myös olla monenlaisia: joko virallisen etsivätoimiston Continentalin lyhyt ja lihava Continental Op, tilanteeseen sattumalta joutunut henkilö tai sitten jonkun viraston (tyyliin maanmittauslaitoksen) oma etsivä, mikä oli mielestäni erikoinen seikka. Tässä hengeässä tarinat alkavat yleensä siitä, että etsivä saa tehtäväkseen ratkaista jonkin rikoksen tai tutkia jotain asiaa. Ensimmäisen kertomuksen Painajaiskaupungin päähenkilö Steve Threefall kuuluu kuitenkin paikalle sattumalta tupsahtaneiden joukkoon; Threefall oli ryypiskeltyään ystäviensä kanssa saanut päähänsä lyödä vetoa ajaa autiomaan poikki alkoholin voimin ja päätyy Izzardin kaupunkiin, joka sijaitsee jossain päin autiomaata. Kaupunki vaikuttaa oudolta ja lopulta sen kulissit kaatuvat, mutta väkivallalta ja hurjilta kohtauksilta ei vältytä ennen kuin kaikki on selvitetty ja Threefall voi nukahtaa matkalla takaisin kotiinsa kaupungista pelastettu nainen vierellään.

Pelkästään väkivaltaa käyttävistä miehisistä miehistä ei kokoelman henkilökaarti koostu, vaan naisellinen näkökulma saadaan esille tarinassa Kovanaaman vaimo, jossa vaimon ylpeys miehestään kokee kolauksen tämän ymmärtäessä miehensä halpamaisuuden ja röyhkeyden, joka korvaa aiemman ylpeyden miehen maskuliinisuudesta. Toisen kerroksen enkelissä puolestaan päähenkilönä on kirjailija, joka kärsii kirjoituskammosta (tai miten writer's block sitten suomennetaankaan), mutta jonka tarina alkaa luistaa kun hänen asuntoonsa tupsahtaa murtovaras. Mielenkiintoinen ja kokoelmassa kesken jäänyt tarina oli Ensimmäinen varjomies, josta myöhemmin muokattiin romaani Varjomies (The Thin Man), 1934. Ensimmäinen varjomies on ilmeisesti hyvin erilainen kuin lopulta romaanimuotoon päätynyt tarina, jossa esiintyvät Nick ja Nora Charles.

Muut kokoelmaan valitut kertomukset ovat Hotellietsivä, Mies joka tappoi Dan Odamsin, Laukauksia yössä, Petoksen kiemuroita, Kaksi terävää veistä, Kuolema Pine Streetillä, Mies joka pelkäsi aseita, Tom, Dick vai Harry, Yksi tunti, Kuka murhasi Bob Tealin? sekä Mies nimeltä Thin. Jo otsikoita lukemalla saa hyvän käsityksen tarinoiden kyynisestä hard boiled -tyylistä.

Kuten jo aiemmin sanoin, Hammetin tarinat olivat mielestäni kiinnostavia ja pidin kokoelmasta kovasti. Annan siksi sille(kin) neljä tähteä: ****


Dashiell Hammet: Painajaiskaupunki 
(alk. Nightmare Town)
WSOY 2004, sivuja 428.  

(kuva: vaski.finna.fi)

That Summer Place

Kerron lyhyesti blogini nimen päivityksestä. Aiemmin blogini nimi oli Kaisun Päiväkirja mutta vaihdoin sen nimeksi That Summer Place (melkein) saman nimisen musiikkikappaleen mukaan. Kappale on sanoitettu kauniisti:

There's a summer place
Where it may rain or storm yet I'm safe and warm
For within that summer place
Your arms reach out to me and my heart is free from all care
For it knows there are no gloomy skies when seen through the eyes
Of those who are blessed with love

And the secret of a summer place is that it's anywhere
Anywhere when two people share
All their hopes all their dreams all their love


Mielestäni That Summer Place on blogini nimenä sopivampi, sillä se kuvastaa pyrkimystäni kirjoittaa mukavista ja kivoista asioista, sellaisista joista minun on mukava lukea jälkikäteen. Tähän loppuun liitän videon Skeeter Davisin versiosta vuodelta 1966 kyseisestä kappaleesta.



Terveisin
Kaisu

Luettua: Piiraan maku makea

"Moninkertaisesti palkittu Piiraan maku makea aloittaa Flavia de Luce -dekkarisarjan. Tarina on kuin tehty niille, joiden yöpöydällä notkuu pino Neiti Marpleja ja jotka eivät koskaan kasvaneet yli Viisikoista." 

Väärin!

"Olin minä. Flavia. Ja rakastin itseäni, vaikka kukaan muu ei rakastanutkaan."
 
Mielestäni Piiraan maku makea ei muistuta lainkaan Neiti Marpleja tai Viisikoita, joten takakannen teksti johdattaa lukijan täysin väärille urille jos odotuksena on lukea jotain Viisikoiden ja Neiti Marplejen väliltä. Teoksen päähenkilö on toki Viisikoiden lailla lapsi eli 11-vuotias Flavia de Luce, ja hän asuu pienessä englantilaisessa maalaiskylässä niin kuin neiti Marple, mutta ensiksi mainittua ehkäpä jopa persoonatonta (ainakin Flaviaan verrattuna) joukkoa hän ei muistuta ollenkaan, eivätkä hänen ratkaisemansa rikokset selviä vain päättelykyvun avulla kuten yleensä neiti Marplen kohdalla tapahtuu. Flavia on jotain aivan muuta: käytännössä orpo hänen äitinsä kuoltua/kadottua Tiibetissä vuorikiipeillessään Flavian ollessa vasta 1-vuotias, ja isä ollessa niin kiintynyt oman postimerkkimaailmaansa, että hän ei paljonkaan tyttärensä elämään osallistu. Flavian kaksi vanhempaa sisarta Feely ja Daffy eivät myöskään tämän elämää paljoa helpota, vaan kotikartanon Buckshawin ilmassa vallitsee jonkinlainen sotatila jatkuvasti. Flavia rakastaa keitellä erilaisia myrkkyjä sanctum sanctorumissaan eli laboratoriossaan, jossa hän tekee erilaisia kemiallisia kokeita ja tislaa sekä uuttaa erilaisista aineksista parhaimmat osat omaan käyttöönsä. Flavia ei myöskään ole erityisen kiltti ellei tilanne sitä vaadi joidenkin tärkeiden tietojen noukkimiseksi, vaan käyttäytyy omaan kärkevään tapaansa.

"Olinko ollut liian julma sille hirvitykselle, neiti Mountjoylle? Liian kostonhimoinen? Hänhän oli loppujen lopuksi vain harmiton ja yksinäinen vanhapiika. Olisiko Larry de Luce ollut ymmärtäväisempi?
 "No ei hemmetissä!" huusin tuuleen ja rallattelin samalla kun kiisin eteenpäin:
    "Tsumppa-pumppa! Tsumppa-pumppa,
    tsumppa-pumppa-PUUM!"  

Piiraan maku makeassa, joka on ensimmäinen Flavian ratkaisemista tapauksista kertova romaani, mutta jonka itse luin vasta toisen osan jälkeen, Flavian omaa isää syytetään erään miehen tappamisesta ja passitetaan poliisilaitokselle säilöön. Flavia on itse asiassa ensimmäinen henkilö joka löytää kuolemaa tekevän miehen tämän maatessa hänen kotinsa kurkkupenkissä ja hönkäistessä Flavian naamalle sanan "Vale!" (hyvästi). Kuollut mies on sama henkilö, joka on yllättäen aiemmin riidellyt Flavian (erakon) isän kanssa, ja paljastuukin tämän vanhaksi koulutoveriksi. Flavia alkaa selvittää kuolleen miehen tapausta siihen liittyvien johtolankojen avulla: miksi keittiön ovelta löytyi jänkäkurppa, jonka nokkaan oli laitettu postimerkki, kuka on kartanotutkimusta tekevä herra Pemberton ja kuka söi keittäjän eli rouva Mulletin kamalasta vaniljahyytelöpiirakasta palasen? Flavia onnistuu ratkaisemaan tapauksen, vaikka muidenkin apua tarvitaan, että hän pääsee lopullisesta pinteestä eroon.

Piiraan maku makea muutakin kuin pelkkä dekkari, sillä romaanissa käsitellään paljon Flavian tuntemuksia perhesuhteistaan. Suhde isään, äitiin ja siskoihin on usein tarkankin analyysin alla. Tunteitaan ei saa paljastaa tuntuu olevan perheen motto. 

"Kun olin yhdeksänvuotias, pidin päiväkirjaa siitä, millaista oli olla de Luce, tai ainakin siitä millaista oli olla juuri tämä tietty de Luce. Mietin aika paljon miltä minusta tuntui, ja päädyin siihen lopputulokseen että Flavia de Lucena oleminen oli vähän kuin olisi ollut sublimaatti: musta kidemäinen sakka, joka jää violeteista jodihuuruista kylmän lasisen koeputken sisälle. (--) Niin kuin olen aiemmin kertonut, de Lucen perheenjäsenistä puuttuu jotakin: jokin kemiallinen sidos tai sen puute sitoo heidän kielensä aina kun hellät tunteet uhkaavat heitä. Se että joku de Luce sanoisi toiselle perheenjäsenelle rakastavansa tätä on yhtä epätodennäköistä kuin että yksi Himalajan huippu kumartuisi kuiskailemaan suloisia tyhjänpäiväisyyksiä viereiselle vuorelle." 

Mielenkiintoinen henkilö on myös Flavian äiti Harriet, joka poissaolostaan huolimatta on läsnä pieninä yksityiskohtina Buckshawissa ja Flavian elämässä; Flavia esimerkiksi ajaa äitinsä vanhaa polkupyörää jonka tämä oli nimenyt Hirondelleksi (pääskynen), mutta jota Flavia kutsuu Gladysiksi. Harrietin vanha kemiankirja on Flavian salainen ystävä, joka tutustuttaa hänet kemian kiehtovaan maailmaan; äitinsä vanhassa autossa (Rolls Royce Phantom) Flavia saa istua rauhassa (jos hänen isänsä ei ole siellä ennen häntä) ja Flavia pukeutuu toisinaan äitinsä japanilaiseen silkkiaamutakkiin. Mielenkiintoinen on myös kohtaus, jossa Flavia livahtaa salaa äitinsä huoneeseen isänsä ollessa pidätettynä, vaikka yleensä sinne meno on täysin kiellettyä (MIKSI?). Jo aiemmin olin ollut huomaavinani viittauksen L. M. Montgomeryn luomaan Anna-sarjaan Flavian mainitessa synkän kuuloiset nimet Anna ja Diana, mutta äitinsä huoneesta Flavia löytää sellaisia kirjoja kuin Annan nuoruusvuodet sekä Jane ja saaren kutsu (molemmat Montgomeryltä), Penrod: erään poikaveitikan seikkailut, Filmihullu sekä Maria Monkin hirvittävät paljastukset. Flavia uskoo (vaikkei olekaan näitä teoksia itse lukenut mutta äidistään kuulemansa perusteella) kirjojen kertovan "vapaista sieluista ja kapinallisista". Sellainen Flavia on kyllä myös itse! Alan Bradleyn nyökkäys näiden kirjailijoiden suuntaan kertoo varmaan hänelle itselleen tutuista kirjoista tai kirjailijoista. Intertekstuaalisia viittauksia tehdään myös Charlotte Bronten Kotiopettajattaren romaaniin (kirja alkaa kohtauksesta, jossa Flavia on siskojensa sitomana lukitussa komerossa) sekä Daphne du Maurierin Rebekkaan (Flavian isän palvelijalla Doggerilla on eräässä kohtauksessa kädessään kynttilikkö, joka Flavian mukaan voisi olla peräisin Manderleystä). Epäilen myös kirjailijan pitävän teatterista, esityksistä tai dramaattisista kohtauksista kertomisesta, sellainen on tässäkin teoksessa kuten seuraavassakin osassa.

Tälle kirjalle annan **** eli neljä tähteä. Kirja oli mielestäni parempi kuin sarjan seuraava osa, koska siinä keskityttiin Flaviaan ja hänen perheeseensä, sekä hänen kotikartanoonsa sekä sen elämäntapaan, mitkä seikat minua itseäni kiinnostavat enemmän, kuin seuraavan teoksen ympäristö eli kirkko ja Bishop's Laceyn asukkaat.

PS: Lainasin sarjan seuraavat osat Uudenkaupungin kaupunginkirjastosta eli romaanit Filminauha kohtalon käsissä sekä Hopeisen hummerihaarukan tapauksen. Ihanaa päästä lukemaan niitä!

PSS: Flavia mainitsee luvun 22. alussa kuinka hän joskus halutessaan keskittyä ajattelemaan hän ensin makaa selällään ja huvittelee katselemalla "uiskentelijoita" eli näkökentän laidalla ajelehtivia "matomaisia proteiiniketjuja". Huomasin itsekin näkeväni samanlaisia liikkujia näkökentässäni, kun kokeilin tätä "temppua" sängyllä maatessani.

"Minä löysin kurkkupenkistä ruumiin", kerroin heille.
"Ihan sinun tapaistasi", Ophelia tokaisi ja jatkoi kulmakarvojensa sukimista.

Alan Bradley
Piiraan maku makea
(alk. The Sweetness of the Bottom of the Pie)
Bazar 2014, sivuja 389.

(kuva: Librarything)