Kertomus alkaa siitä, kun Flavia kotikylänsä Bishop's Laceyn markkinoilla menee ennustajan telttaan ja ennustamista harjoittava mustalainen on näkevinään kristallipallossaan Flavian äidin Harrietin, joka on kuollut ja kadonnut Flavian ollessa vasta vauva. Flavia järkyttyy saamistaan tiedoista, ja onnistuu vahingossa sytyttämään ennustajan teltan tuleen! Tämän jälkeen käy ilmi, että ennustaja on aikoinaan leiriytynyt Flavian kotikartanon Buckshawin maille, ja sinne Flavia ohjaa nytkin naisen, ja lähtee itse tämän mukaan mustalaisen vankkureissa. Matkalla leiriytymispaikalle Palingsiin nainen paljastaa, että ennustajan teltassa kerrotut asiat olivat vain vitsi, jonka Flavian (kammottavat) siskot olivat maksaneet tämän tekemään. Eikä siinä vielä kaikki, kun Flavia on huolehtinut naisen vuoteeseensa, joutuu hän siskojensa repimänä kotikartanonsa kellariin, jossa nämä pelottelevat Flaviaa ja kertovat tälle ikäviä totuuksia. Kuulostaako hyvältä? Ei oikeastaan, ja kertomus alkaa rullata siinä vaiheessa, kun Flavia alkaa selvittää sitä, miksi joku murhasi Bishop's Laceyn kylässä huonossa maineessa olevan Brookie Harewoodin, jonka Flavia ensin löytää keskellä yötä murtautuneena kotiinsa, ja joka seuraavana päivänä roikkuu suihkulähteessä olevan Poseidon patsaan kolmikärjessä hopeinen hummerihaarukka nenässään. Myös mustalainen, eli Fenella Faa on ensin yritetty murhata, ja Flavia näpelöi surutta rikospaikkaa eli mustalaisen vankkureita ja sen ympäristöä selvittääkseen rikoksen itse. Toki paikalliset poliisit ovat myös tapauksien kimpussa, ja Flavialla on motiivinsa silittää poliiseja myötäkarvaan, vaikka komisario Hewitt välillä saakin hänet raivoihinsa; komisariolla on kuitenkin vaimo nimeltä Antigone, jonka luokse Flavia haluaisi päästä viettämään aikaa.
Hopeisen hummerihaarukan tapauksessa Flavia saa uuden ystävän, Fenellan tyttärentyttären Porcelainin. Myös Flavian pyörä Gladys elollistetaan, ja Flavia kuvittelee/leikkii, että hänen pyöränsä on seikkailunhaluinen tyttö (vähän niin kuin hän itsekin on, tosin pyörällä on anteeksiantava mielenlaatu). Jos minä kirjassa Piiraan maku makea pidin enemmän siitä, että tapahtumat on sijoitettu kotikartanon maisemiin, enkä välittänyt kyläläisten kuvailusta teoksessa Kuolema ei ole lasten leikkiä, tällä kertaa se ei minua haitannut: sivuhenkilöiden kanssa käydyt keskustelut kun ovat varsin huvittavia! Flavia esimerkiksi käy juttelemassa Rook's Endissä isänsä vanhan rehtorin kanssa, jonka hän tapasi jo romaanisarjan ensimmäisessä osassa. Rehtori Kissing käy Flavian kanssa läpi menneitä tapahtumia, jotka auttavat valaisemaan nykyisyyttä, mutta valaisee myös asioihin puuttumattomuuden logiikkaansa:
"Ohittamaton tosiasia on myös siinä, että kun tulee tiettyyn ikään, ei mielellään ota vastaan uusia ongelmia. Vähän kuin jos elämänsä aikana on joutunut kokemaan tietyn määrän surua, saa vapaalipun, jonka voi taivaassa antaa Suurelle rehtorille. Ymmärrätkö?"
Flavia myös keplottelee itsensä Fenellan luokse sairaalaan, jossa hänet yllättää urkkimasta tietoja Flossie, Feelyn (Flavian sisaren) ystävän sisko. Tupakanhimoissaan tuskitteleva Fenella on juuri pyytänyt savuketta, ja Flavia pyytää samaa Flossielta, joka vastaa:
"Hah!" Flossie naurahti. "Olisi pitänyt tietää! Feelyn pikkusisko on tupakan orja!"
Flavia kuitenkin lupaa tehdä mitä tahansa, ja Flossie antaa hänelle Du Maurier -merkkisen savukkeen (taas tekstissä oli muuten viittaus Daphne du Maurieriin) ja jopa sytyttää sen, luullessaan Flavian aikovan tupakoida! Flavia kuitenkin komentaa tämän laittamaan tupakan Fenellan suuhun, joka näyttää viestittävän tupakan avulla savumerkein sanan: a-u-t-u-u-s. Kauan ei autuus kuitenkaan kestä Napoleonia muistuttavan ylihoitajan tupsahtaessa paikalle, ja Flavia joutuu kaiken selittelynsä keskellä vetämään itse henkoset tupakasta samalla kun väittää isänsä uskovan tupakoinnin vahvistavan keuhkoja viemärihuuruja vastaan. Jostain syystä häntä uskotaan.
Kirja on mielestäni hyvä, ja tapahtumia tarmokkaasti eteenpäin vievä ja niitä mainiosta kuvaileva Flavia on kertomuksen kantava voima, kemiaa ja sen voimia unohtamatta. Kemiallisia reaktioita ja ylipäätään kemian maailmaa Flavia kuvaa eloisasti ja ahnaasti. Flavia ei myöskään pelkää asettaa itseään alttiiksi vaaralle eikä tutustua erilaisiin ihmisiin tapausta selvittäessään, jonka hän lopulta sitten ratkookin. Kuolemakaan ei kauhistuta vaan kiehtoo Flaviaa. Tämä ei ole itselleni tuttua, mutta toisaalta Flavia toteaa mielestäni hyvinkin tutulta kuulostavan ajatuksen:
"Vihdoinkin yksin! Aina kun olen ihmisten kanssa, osa minusta käpertyy kokoon. Vain yksin ollessani voin nauttia omasta seurastani täysin rinnoin."
Kaunis kohtaus puolestaan on aivan kirjan viimeisessä kappaleessa, jossa Flavian isä on antanut sijoittaa taulun Harrietista ja tämän kolmesta tyttärestä Flavian laboratorioon. Maalauksessa, johon Flavia sattumalta törmää kirjan puolivälissä erään taiteilijan kotona, Harriet on kuvattuna kolmen tyttärensä kanssa; Ophelia punoo käsillään verkkoa punaisesta langasta, Daphne osoittaa kohtaa Grimmin satukirjasta ja Flavia on vasta vauva. Harriet katsoo kuvassa hellästi käsivarsilla lepäävää nuorinta lastaan.
"Isä tietää että maalaus on siellä, ja minä tiedän että se on siellä, ja toistaiseksi vain sillä on merkitystä."
Annan kirjalle kolme ja puoli tähteä takkuisen alun takia: *** + 1/2.
Alan Bradley: Hopeisen hummerihaarukan tapaus
(alkuperäinen nimi: A Red Herring without Mustard)
Bazar Kustannus 2015,
sivuja 419.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti