#kirjakuvapäivässä: 6.12. Leffa oli parempi... & 7.12. Pitkäniminen kirja

#kirjakuvapäivässä -haastessa tuli 6.12. esitellä kansikuva kirjasta, jonka leffaversio on parempi. Koska en itse ole lukenut yhtäkään kirjaa, josta tehty elokuva oli paljon parempi, joudun luottamaan goodreads.comin käyttäjien esittämiin arvioihin Amanda Brownin teoksesta Legally Blonde (2001). 
Arvioita lukiessa käy ilmi, että kirja on surkea. Toki positiivisiakin kommentteja ja arvioita löytyy.

Sen sijaan Reese Witherspoonin tähdittämä elokuvaversio on mielestäni mahtava!

7.12. päivän kohdalla haasteena oli julkaista kuva jostakin pitkänimisestä kirjasta. Pidemmän puoleinen nimi on ainakin Ruth Goodmanin teoksella, joka on nimeltään: How to Be a Victorian. A Dawn-to-Tusk Guide to Victorian Life (2013), joka odottaa vielä lukemistaan sivupöydällä.

(tekstin kuvat librarything.comista ja quotesgramista)

Huomenna esitellään ihmeellisiä otuksia käsittelevä kirja.

Terveisin
Kaisu

#kirjakuvapäivässä: 4.12. Sukkasunnuntai! & 5.12. Talvinen kansikuva

#kirjakuvapäivässä-haasteen aiheena oli sunnuntaina 4.12. sukkasunnuntai. Valitsin kuvaksi Suomalaisesta kirjakaupasta jonkin aikaa sitten löytämäni kirjan:

Kyseessä on Melissa Morgan-Oatesin Varpaista varteen eli "kaksi sukkaa samalla neulomiskerralla" -metodista kertova kirja. Kirja esittelee tekniikan, käsittelee välineitä ja neuvoo monen eri sukkamallin tekemisessä. Lappukin on vielä jäänyt kirjan kanteen, eli en ole lukenut sitä vielä. Aika hyvän alennuksen muuten sain hyödyllisestä kirjasta. Mielestäni kuvien sukat, joita teoksessa esitellään, ovat kauniita ja tekisin niitä itsekin mielelläni. Mutta erityisesti pidän teoksen alkuun kirjoitetusta omistuskirjoituksesta:

                                                                    "Genelle
                                                             Eräänä päivävä hengitin,
                                                   tiedäthän, sisään ja ulos, sisään ja ulos?
                                                             Ja yhtäkkiä tajusin, että
                                                             se, mitä hengitin, olit sinä.
                                                                     Kiitos." 

Maanantain 5.12. aiheena oli talvinen kansikuva. Tämän parempaa en tähän hätään keksinyt:

Kyseessä ei ole mikään muu kuin Alan Bradleyn Filminauha kohtalon käsissä, mikä oli seuraavana vuorossa lukiessani Flavia de Lucesta kertovaa dekkarisarjaa. Kirjassa on talvi ja talvinen tunnelma, ja kansikuvakin on talvisen oloinen... Kirjoitan teoksesta oman otsikkonsa alla myöhemmin.

Terveisin
Kaisu

#kirjakuvapäivässä: 3.12 Kansikuvarakkautta

Ymmärsin itse niin, että tämän päivän haasteessa on tarkoitus julkaista kuva jonkin kauniin kirjan kannesta. Itselläni on aiheeseen liittyen kaksi (+Bonus) kuvaa.

1.

Ensimmäinen kuva on L. M. Montgomeryn kirjasta Emily of New Moon, vuodelta 1923, jonka ensipainoksen ostin Etsystä. Kirja on omistettu Mr. George Boyd MacMillanille, "In recognition of a long and stimulating friendship". Kannen kuvassa Emily (tai minulle oikeastaan tottumuksesta Emilia) on sijoitettu vehreän, mutta aution luonnon keskelle, taivaalta erottuu kuunsirppi ja tuulentyttö on kuvattu Emilyn taakse läpinäkyvän naisen tai paremminkin haltiattaren kaltaiseksi olennoksi. Kuva on mielestäni sijoitettu Emilian yksityiseen hetkeen, sellaiseen jossa hän kokee jotakin mitä muut eivät näe, joten kuvan luonut taiteilija M. L. Kirk on ikään kuin luonut yksityisen ikkunan Emilian elämään. Kuvaa reunustavat koristeet ovat myös kauniita ja kehystävät kuvaa viehättävästi. Sama kuva löytyy myös kirjan sisäsivulta paperille painettuna.

Saadessani kirjan käsiini en heti huomannut, että sen sisällä oli yllätys, tälläinen valokuva:

Kuva oli piiloutunut kirjan sivujen väliin ja tuli sattumalta esiin kerran kirjaa tutkiessani. Kuvassa on oletettavasti kanadalainen ratsupoliisi ja toinen mies, sellaisen näköinen ihminen, jollaisia ei mielestäni enää ole. Kuvan taakse on kirjoitettu "LAKEWOOD STUDIO / SNAPSHOT SERVICE / KENORA, ONT". Wikipediassa on jopa suomenkielinen artikkeli Kenorasta, joka on Ontariossa lähellä Manitoban rajaa sijaitseva pieni kaupunki, ja googlettelemalla selvisi, että Lakewood Studio oli Harry Henfreyn ja hänen poikiensa vuonna 1936 Kenoraan perustama valokuvausstudio. Studiolla meni ilmeisesti hyvin, sillä tämän artikkelin mukaan se toimi 55 vuotta, "kuvaten alueen ihmisiä, tapahtumia ja ympäristöä". Haluaisin tietää enemmän kuvasta: ketä siinä olevat ihmiset ovat, ketä kuvan on omistanut sekä miksi se oli jäänyt kirjan väliin.

Toinen kuva kauniista kirjan kannesta on myös L. M. Montgomeryn teos:

2.

Tämä on toinen L. M. Montgomeryn kirja, jonka ensipainoksen olen ostanut Etsystä. Kirja, Anne's House of Dreams on julkaistu vuonna 1917. Kirja on omistettu Lauralle "in memory of the olden time". Kansikuva on myös L. M. Kirkin käsialaa. Etusivu näyttää tältä:

Tässä kirjassa on silkkipaperi kuvan ja etusivun välissä, toisin kuin Emily of New Moonissa. Tämän kirjan välissä ei ole ollut tietääkseni yllätyksiä, mutta joku on kirjoittanut isolla kaunokirjoituksella heti kannen jälkeiselle sivulle nimen "Josephine Valley". Olen miettinyt, että onkohan tämä kirjaan merkitty nimi itse asiassa sellainen, jonka kirjan lukija on joskus itselleen tarkoituksella halunnut tai antanut, vai onko se oikeasti ollut jonkun nimi. 

BONUS:

 

Bonuskirjana on Caroline Weberin Queen of Fashion. What Marie Antoinette wore to the revolution, jonka kansikuva on mielestäni erittäin kaunis. Typografia on kirjan kannessa hyvin suunniteltua ja kaunista myös sekin.

Tässä oli tämän päivän kirjojen kannet. Huomenna laitan taas uuden kuvan.

Terveisin
Kaisu 

#kirjakuvapäivässä: 1.12. Top 3 (tällä hetkellä) & 2.12. Suosikkigenre

Huomasin Facebookissa haasteen, jossa kuuluu postata kerran päivässä koko joulukuun ajan jonkin kirjan (kansi)kuva sosiaaliseen mediaan annettujen teemojen mukaisesti. Päätin osallistua haasteeseen ihan omaksi huvikseni ja koska haluan puhua joistakin kirjoista niiden ulkomuodon enkä niinkään sisällön takia (saatan toki kertoa kyseisistä kirjoista joskus myöhemmin). Haaste muuten näkyy täällä.

Haasteen kaksi ensimmäistä kohtaa osoittautuivat haasteelliseksi (no pun intended), koska minulla ei ole kirjojen top kolmosta eikä varsinaisesti suosikkikirjaa, vaan luen uudestaan ja uudestaan ne kirjat, joista pidän. Ja mikäköhän olisi suosikkigenreni? Pidän dekkareistä, jännityksestä, kummitustarinoista, elämänkerroista, tyttökirjoista, romantiikasta, historiallisista romaaneista, oppaista (leivonta & neulominen), novelleista... Ja pidän esimerkiksi Anu Holopaisen Syysmaa-sarjasta sekä J. K. Rowlingin Harry Potter kirjoista, mutten silti tiedä, pidänkö muista fantasiakirjoista sillä en harrasta genreä sen laajemmin (vaikka uskon kyllä pitäväni fantasiakirjallisuudesta). Niinpä seuraavat kuvat eivät niinkään kerro koko totuutta vaan vain osan siitä.

1.12.2016: Top 3 (tällä hetkellä) 

Kuvassa on pari ikiklassikkoa, L. M. Montgomeryn Runotyttö maineen polulla ja Annan nuoruusvuodet. Olen lukenut L. M. Montgomeryn kirjoja lapsesta saakka, lukenut tutkimuskirjallisuutta niin kirjailijasta kuin hänen kirjoistaan, lukijoiden kirjoittamia muistoja, kirjailijan tekemiä päiväkirjamerkintöjä... L. M. Montgomeryn kirjat ovat kauniita, liikuttavia ja viehättäviä. Niitä lukiessa kokee myötäelämistä ja toivoo, että pääsisi itsekin niiden maailmaan. Ne voi myös lukea tuhat kertaa uudestaan ja uudestaan ja silti nauttia jokaisesta lukukerrasta.

Top kolmosen keskellä on kirja, jolla on myös oma merkityksensä minulle. Diannen, Peggyn, Kathyn ja Janet Lennonin julkaisema muistelmateos Same Song - Separate Voices päätyi käsiini pitkän odottamisen jälkeen. Kirja kertoo "The Lennon Sisters" -nimellä tunnettujen sisarusten tarinan lapsuudesta tähteyteen (sisarukset esiintyivät ja lauloivat The Lawrence Welk Show:ssa 12,5 vuotta), mutta kuvaa myös sisarusten lapsuutta, elämänsä aikana kokemiaan vaikeuksia ja uraa. Kuvassa oleva kirja on uudistettu versio on vuodelta 1995, ja se sisältää epilogin numero kaksi eli päivitettyjä tietoja sisarusten elämästä vuodesta 1985 eteenpäin, jolloin kirja julkaistiin ensimmäisen kerran. 

Tilasin kirjan kansainvälisestä adlibris-nettikaupasta ja odotin sitä kuumeisesti, että koska oikein saan sen käsiini. Kun kirjaa ei alkanut kuulua kirjoitin asiakaspalveluun ja kysyin mitä tehdä, mutta en saanut muistaakseni mitenkään kannustavaa ja mukavaa viestiä, vaan minun käskettiin ottaa yhteyttä jos kirjaa ei vielä jonkin ajan päästä kuulu. Noh, kirjaa ei näkynyt ja otin taas yhteyttä asiakaspalveluun, jossa sanottiin ettei näin yleensä tapahdu, ja sain kirjasta maksamani rahat takaisin. Eikös pian sen jälkeen, kuukauden (kuukausien? en ole varma, mutta pitkän aikaa sain odotella) jälkeen kirja ilmestyikin postilaatikkooni. Ja sain sen ilmaiseksi! Lennonin sisaruksista joskus lisää myöhemmin, mutta kirjasta voin sanoa sen, että kirjaa on todella mielenkiintoista, mutta myös antoisaa lukea. Pidän asioiden tutkimisesta syvemmällä tasolla, siitä että saan tietää kiinnostavista ja kiinnostuksen kohteena olevista henkilöistä vieläkin enemmän. 

2.12.2016: Suosikkigenre

Kuten ottamastani kuvasta näkyy, suosikkigenreiksi olen tähän kuvaan valinnut tyttökirjallisuuden, tutkimuskirjallisuuden ja romantiikan. Nautin kaikkien mainittujen kirjallisuudenlajien lukemisesta. Cathy Kellyn kirjoja luen uudestaan ja uudestaan, tutkimuskirjallisuutta lukemalla koen uusia elämyksiä ja uteliaisuuteni saa iloita ja tyttökirjallisuutta lukemalla pääsee sellaiseen aikaan ja paikkaan jota ei enää ole, mutta jossa on hauskaa vierailla.

Huomenna laitan blogiini kuvan kauniista kansikuvista. Odotan myös sitä, että pääsen vihdoinkin kirjoittamaan siitä, mitä teimme poikaystäväni kanssa syksyllä, siitä miten vietimme kiitospäivää ja joulumarkkinoista joilla olemme käyneet. Tällä hetkellä odotan juttuihin liittyviä kuvia poikaystäväni kännykästä omalle koneelleni. Kummallakaan ei ole kameraa, joten kännykällä pitää pärjätä.

Terveisin
Kaisu

Luettua: Hopeisen hummerihaarukan tapaus

Pelkäsin ensin, että minulle käy tämän kirjan kanssa samalla tavalla kuin Kristina Ohlssonin Daavidintähtien kanssa. Teksti ei aluksi tuntunut tempaavan minua mukaansa ja luettuani joitakin arvioita goodreads.comista ajattelin, että kirja ei varmaankaan yllä edeltäjiensä tasolle. Niinpä se jäi kesken luettuani noin sata sivua, enkä tarttunut siihen lukutauon jälkeen kuin vasta kuukauden päästä ollessani kampaajalla. Jaksaakseen olla kolme tuntia kampaajalla, kun hiuksiani värjätään ja leikataan, on hyvä olla jotain lukemista mukana. Ahminkin kampaamotuolissani tätä kirjaa, joka ei enää vaikuttanutkaan huonolta!

Kertomus alkaa siitä, kun Flavia kotikylänsä Bishop's Laceyn markkinoilla menee ennustajan telttaan ja ennustamista harjoittava mustalainen on näkevinään kristallipallossaan Flavian äidin Harrietin, joka on kuollut ja kadonnut Flavian ollessa vasta vauva. Flavia järkyttyy saamistaan tiedoista, ja onnistuu vahingossa sytyttämään ennustajan teltan tuleen! Tämän jälkeen käy ilmi, että ennustaja on aikoinaan leiriytynyt Flavian kotikartanon Buckshawin maille, ja sinne Flavia ohjaa nytkin naisen, ja lähtee itse tämän mukaan mustalaisen vankkureissa. Matkalla leiriytymispaikalle Palingsiin nainen paljastaa, että ennustajan teltassa kerrotut asiat olivat vain vitsi, jonka Flavian (kammottavat) siskot olivat maksaneet tämän tekemään. Eikä siinä vielä kaikki, kun Flavia on huolehtinut naisen vuoteeseensa, joutuu hän siskojensa repimänä kotikartanonsa kellariin, jossa nämä pelottelevat Flaviaa ja kertovat tälle ikäviä totuuksia. Kuulostaako hyvältä? Ei oikeastaan, ja kertomus alkaa rullata siinä vaiheessa, kun Flavia alkaa selvittää sitä, miksi joku murhasi Bishop's Laceyn kylässä huonossa maineessa olevan Brookie Harewoodin, jonka Flavia ensin löytää keskellä yötä murtautuneena kotiinsa, ja joka seuraavana päivänä roikkuu suihkulähteessä olevan Poseidon patsaan kolmikärjessä hopeinen hummerihaarukka nenässään. Myös mustalainen, eli Fenella Faa on ensin yritetty murhata, ja Flavia näpelöi surutta rikospaikkaa eli mustalaisen vankkureita ja sen ympäristöä selvittääkseen rikoksen itse. Toki paikalliset poliisit ovat myös tapauksien kimpussa, ja Flavialla on motiivinsa silittää poliiseja myötäkarvaan, vaikka komisario Hewitt välillä saakin hänet raivoihinsa; komisariolla on kuitenkin vaimo nimeltä Antigone, jonka luokse Flavia haluaisi päästä viettämään aikaa. 

Hopeisen hummerihaarukan tapauksessa Flavia saa uuden ystävän, Fenellan tyttärentyttären Porcelainin. Myös Flavian pyörä Gladys elollistetaan, ja Flavia kuvittelee/leikkii, että hänen pyöränsä on seikkailunhaluinen tyttö (vähän niin kuin hän itsekin on, tosin pyörällä on anteeksiantava mielenlaatu). Jos minä kirjassa Piiraan maku makea pidin enemmän siitä, että tapahtumat on sijoitettu kotikartanon maisemiin, enkä välittänyt kyläläisten kuvailusta teoksessa Kuolema ei ole lasten leikkiä, tällä kertaa se ei minua haitannut: sivuhenkilöiden kanssa käydyt keskustelut kun ovat varsin huvittavia! Flavia esimerkiksi käy juttelemassa Rook's Endissä isänsä vanhan rehtorin kanssa, jonka hän tapasi jo romaanisarjan ensimmäisessä osassa. Rehtori Kissing käy Flavian kanssa läpi menneitä tapahtumia, jotka auttavat valaisemaan nykyisyyttä, mutta valaisee myös asioihin puuttumattomuuden logiikkaansa:

"Ohittamaton tosiasia on myös siinä, että kun tulee tiettyyn ikään, ei mielellään ota vastaan uusia ongelmia. Vähän kuin jos elämänsä aikana on joutunut kokemaan tietyn määrän surua, saa vapaalipun, jonka voi taivaassa antaa Suurelle rehtorille. Ymmärrätkö?"

Flavia myös keplottelee itsensä Fenellan luokse sairaalaan, jossa hänet yllättää urkkimasta tietoja Flossie, Feelyn (Flavian sisaren) ystävän sisko. Tupakanhimoissaan tuskitteleva Fenella on juuri pyytänyt savuketta, ja Flavia pyytää samaa Flossielta, joka vastaa:

"Hah!" Flossie naurahti. "Olisi pitänyt tietää! Feelyn pikkusisko on tupakan orja!"

Flavia kuitenkin lupaa tehdä mitä tahansa, ja Flossie antaa hänelle Du Maurier -merkkisen savukkeen (taas tekstissä oli muuten viittaus Daphne du Maurieriin) ja jopa sytyttää sen, luullessaan Flavian aikovan tupakoida! Flavia kuitenkin komentaa tämän laittamaan tupakan Fenellan suuhun, joka näyttää viestittävän tupakan avulla savumerkein sanan: a-u-t-u-u-s. Kauan ei autuus kuitenkaan kestä Napoleonia muistuttavan ylihoitajan tupsahtaessa paikalle, ja Flavia joutuu kaiken selittelynsä keskellä vetämään itse henkoset tupakasta samalla kun väittää isänsä uskovan tupakoinnin vahvistavan keuhkoja viemärihuuruja vastaan. Jostain syystä häntä uskotaan.

Kirja on mielestäni hyvä, ja tapahtumia tarmokkaasti eteenpäin vievä ja niitä mainiosta kuvaileva Flavia on kertomuksen kantava voima, kemiaa ja sen voimia unohtamatta. Kemiallisia reaktioita ja ylipäätään kemian maailmaa Flavia kuvaa eloisasti ja ahnaasti. Flavia ei myöskään pelkää asettaa itseään alttiiksi vaaralle eikä tutustua erilaisiin ihmisiin tapausta selvittäessään, jonka hän lopulta sitten ratkookin. Kuolemakaan ei kauhistuta vaan kiehtoo Flaviaa. Tämä ei ole itselleni tuttua, mutta toisaalta Flavia toteaa mielestäni hyvinkin tutulta kuulostavan ajatuksen:

"Vihdoinkin yksin! Aina kun olen ihmisten kanssa, osa minusta käpertyy kokoon. Vain yksin ollessani voin nauttia omasta seurastani täysin rinnoin."

Kaunis kohtaus puolestaan on aivan kirjan viimeisessä kappaleessa, jossa Flavian isä on antanut sijoittaa taulun Harrietista ja tämän kolmesta tyttärestä Flavian laboratorioon. Maalauksessa, johon Flavia sattumalta törmää kirjan puolivälissä erään taiteilijan kotona, Harriet on kuvattuna kolmen tyttärensä kanssa; Ophelia punoo käsillään verkkoa punaisesta langasta, Daphne osoittaa kohtaa Grimmin satukirjasta ja Flavia on vasta vauva. Harriet katsoo kuvassa hellästi käsivarsilla lepäävää nuorinta lastaan.

"Isä tietää että maalaus on siellä, ja minä tiedän että se on siellä, ja toistaiseksi vain sillä on merkitystä."

Annan kirjalle kolme ja puoli tähteä takkuisen alun takia: *** + 1/2.

Alan Bradley: Hopeisen hummerihaarukan tapaus
(alkuperäinen nimi: A Red Herring without Mustard)
Bazar Kustannus 2015,
sivuja 419. 

(kuva: Librarything)

Luettua: Daavidintähdet

Olin innoissani, kun löysin pääkirjaston palautushyllystä viidennen osan Kristina Ohlssonin luomasta ruotsalaisesta dekkarisarjasta, jossa tapauksia ratkovat tällä kertaa pääasiassa Fredrika Bergman ja Alex Recht. Muistaakseni luin jostakin blogista, että tämä oli bloggaajan mielestä kirjasarjan paras osa ja koska edellinen lukemani sarjaan kuuluva kirja Varjelijat (jätin välistä pois sarjan neljännen osan Paratiisiuhrit) oli mielestäni erittäin hyvä, oli mahtavaa päästä lukemaan melkeinpä heti edellisen lukemani osan jälkeen seuraavaa osaa sarjassa.

Odotukseni eivät kuitenkaan vastanneet todellisuutta, ja en ahminut tätä teosta melkein yhdellä kerralla niin kuin Varjelijoiden kanssa kävi, vaan luin sen pätkittäin ja pidemmän ajan kuluessa. Lukukokemuksen negatiivisuuteen vaikuttivat monet asiat. Yksi niistä oli teoksesta läpikuultava melodramaattisuus ja monen "osion" (jostain syystä tässä teoksessa ei ollut lukuja, vaikka sisältö olikin jäsennelty muistuttamaan ihan tavallista kaunokirjallista tekstiä jossa teksti esim. päättyy sivun puoliväliin ja seuraavalta sivulta alkaa seuraava osio joka käsittelee eri aihetta kuin edellinen sivu kuten aiemmissa teoksissa) päättyminen melodramaattisesti tai cliffhangeriin; vaikka tämä ei muutaman osion päätteeksi haittaisikaan, alkaa nopeasti tökkiä kun jokainen tekstinpätkä tuntuu päättyvän samalla "dramaattisella" tavalla. Esimerkkejä:

"Tämä on vasta alkua. Et aavistakaan mitä sinulla on vielä edessäsi." (s. 30)

"Niin kauan kuin hän ei voinut olla varma siitä, hän ei voinut olla varma myöskään siitä, että hänen perheensä olisi turvassa." (s. 296)

"Eikä hän ole naimisissa sen naisen kanssa, joka hetki sitten seisoi huoneessa ja hyvästeli lapsensa." (s. 368) 

Jne. jne. Lisäksi kerrontaa häiritsee varsinaisen kertomukseen väliin upotetut osiot, jotka on otsikoitu termillä "Loppu" ja jotka sisältävät dramaattista kerrontaa yhden perheen (mahdollisesta) tuhosta, mutta jossa sekoitetaan tarkoituksella henkilöhahmoja toisiinsa.

Teoksen alussa on tammikuun loppu ja (kuvitellun) Tukholman juutalaisen Salomonin seurakunnan päiväkodin työntekijä ammutaan keskellä päivää kadulle. Teoksen tapahtumat kuitenkin kietoutuvat samaan seurakuntaan kuuluvan kahden pojan, Simonin ja Abrahamin, samoihin aikoihin tapahtuvaan kidnappaukseen ja pian heidän löytämiseensä Drottingholmin kuninkaallisen golfkerhon alueelta ilman kenkiä ja paperipussit päässä, johon on kumpaankin piirretty kasvot. Tapaus liittyy Israelissa aikoinaan sattuneisiin selkkauksiin ja teoksessa esiintyvään, mutta kirjailijan keksimään myyttiin Paperipojasta, joka metsästää ja surmaa lapsia.

"Alex piteli päätään molemmin käsin.
 - Minä tulen kohta hulluksi, hän sanoi. Mistä helvetistä tässä oikein on kyse?
Fredrika katsoi verisiä lakanoita.
 - Tuntuu ihan kuin me emme liittyisi tähän mitenkään, hän sanoi. - Ihan kuin ne, jotka ovat tämän takana, pelaisivat täysin omilla säännöillään." (s. 480)

Samalta tuntui lukijasta eli minusta, eli siltä että teoksen tapahtumat eivät olleet kiinnostavia eivätkä varsinaisesti koskettaneet minua millään lailla, niissä ei ollut mitään henkilökohtaista tai mielenkiintoista. Teoksen henkilökaartiin liittynyt, ilmeisesti jo edellisessä osassa kuvioihin mukaan tullut suojelupoliisissa työskentelevä Eden Lundell ei valitettavasti henkilöhahmona kiinnostanut minua ollenkaan, vaikka pisteitä kirja saa teoksen viimeisestä kohtauksesta, joka lähes ainoina tekstipätkänä teoksessa tuntui liikuttavalta ja hyvältä (en tietenkään paljasta sitä nyt, teksti kun sisältää jonkinlaisen spoilerin) ja joka siis liittyy Edeniin. Tapahtumia kuvataan paitsi Edenin, myös tämän entisen rakastajan ja israelilaisen agentin Efraim Kielin näkökulmasta. Nämä kaksi henkilöä saavat teoksessa enemmän puheenvuoroja sisäiselle maailmalleen kuin muut teoksessa olevat henkilöhahmot, joiden tekstissä esiintyvä sisäinen maailma on supistunut melodramaattisiksi puheenvuoroiksi kuten seuraavasta käy ilmi.

Alex Rechtin suhtautumisessa Fredrika Bergmaniin on teoksessa vähäsen jotain yliampuvuutta; "hänen mielestään Fredrika oli klassinen kaunotar." (s. 205) Ensimmäisessä teoksessa Alex ei voinut edes sietää Fredrikaa! Myös suhde Peter Rydhiin saa Alexin suuriin tunteisiin: "Valtava tunteiden kirjo pyyhkäisi hänen ylitseen (--) Ikävä vihlaisi kuin alkoholi avoimessa haavassa." (s. 62) Toisaalta Alex ei ole ainoa, joka teoksessa kokee suuria tunteita; Fredrika itse hermostuu tullessaan kotiin ja nähdessään miehensä Spencerin kylvettämässä lapsiaan, joita tässä kertomuksessa onkin jo kaksi, ja Spencer kertoessa että heidän pitää jutella, vaikkakaan ei mistään vakavasta. Fredrikan selkä hikoaa hermostuksesta märäksi ja hän korottaa harvinaista kyllä ääntään vaatien miestään kertomaan että mikä tällä on! Käy ilmi että heidän olisi keskusteltava Spencerille lankeavasta työmatkasta Israeliin.

Että sellaista. Annan teokselle 2,5 (**+1/2) tähteä kun viimeinen kohtaus nyt kerta oli hyvä. Kirjasarjan kuudennessa ja seitsemännessä osassa onkin sitten jo joku aivan toinen henkilö selvittelemässä rikoksia, enkä tiedä nähdäänkö vanhoja henkilöhahmoja enää. Luen varmaan uudemmatkin teokset, mutta on harmillista että sarjan kolmas osa on jäänyt omalla kohdallani parhaaksi osaksi, olisi ollut hienoa lukea muitakin taidokkaasti tehtyjä Fredrika Bergman -dekkareita, sellaisia kuin Tuhatkaunot ja Varjelijat olivat.

Kristina Ohlsson: Daavidintähdet
(alkuperäinen nimi Davidsstjärnor)
WSOY 2015, 497 sivua. 

(kuva: Librarything)
 

Ensilumi

Lähtiessäni tänä iltana töistä kotiin, ulkona satoi ensilumi. Sen kunniaksi liitän oheen muutaman videon.

The Lennon Sisters: Button Up Your Overcoat (1963)




Royal Philharmonic Orchestra: Scarborough Fair



Vaikka jälkimmäinen kappale lyriikoilla säestettynä ei talvinen olekaan, tämä "klassinen" versio sopii hyvin siihen kun istuu sisällä katselemassa ulkona satavaa lumisadetta ja kaikkia ilmassa kieppuvia lumihiutaleita.

Tässä vaiheessa mielikuvani lumesta ja talvesta ovat vielä positiivisia ja romanttisia, mutta joulun jälkeen lumi saisikin jo sulaa pois ja kevät koittaa.

(lähde: weheartit.com)

Täällä olisi hauskaa viettää joulua:

(lähde: weheartit.com)

Terveisin
Kaisu