Pelkäsin ensin, että minulle käy tämän kirjan kanssa samalla tavalla kuin Kristina Ohlssonin Daavidintähtien kanssa. Teksti ei aluksi tuntunut tempaavan minua mukaansa ja luettuani joitakin arvioita goodreads.comista ajattelin, että kirja ei varmaankaan yllä edeltäjiensä tasolle. Niinpä se jäi kesken luettuani noin sata sivua, enkä tarttunut siihen lukutauon jälkeen kuin vasta kuukauden päästä ollessani kampaajalla. Jaksaakseen olla kolme tuntia kampaajalla, kun hiuksiani värjätään ja leikataan, on hyvä olla jotain lukemista mukana. Ahminkin kampaamotuolissani tätä kirjaa, joka ei enää vaikuttanutkaan huonolta!
Kertomus alkaa siitä, kun Flavia kotikylänsä Bishop's Laceyn markkinoilla menee ennustajan telttaan ja ennustamista harjoittava mustalainen on näkevinään kristallipallossaan Flavian äidin Harrietin, joka on kuollut ja kadonnut Flavian ollessa vasta vauva. Flavia järkyttyy saamistaan tiedoista, ja onnistuu vahingossa sytyttämään ennustajan teltan tuleen! Tämän jälkeen käy ilmi, että ennustaja on aikoinaan leiriytynyt Flavian kotikartanon Buckshawin maille, ja sinne Flavia ohjaa nytkin naisen, ja lähtee itse tämän mukaan mustalaisen vankkureissa. Matkalla leiriytymispaikalle Palingsiin nainen paljastaa, että ennustajan teltassa kerrotut asiat olivat vain vitsi, jonka Flavian (kammottavat) siskot olivat maksaneet tämän tekemään. Eikä siinä vielä kaikki, kun Flavia on huolehtinut naisen vuoteeseensa, joutuu hän siskojensa repimänä kotikartanonsa kellariin, jossa nämä pelottelevat Flaviaa ja kertovat tälle ikäviä totuuksia. Kuulostaako hyvältä? Ei oikeastaan, ja kertomus alkaa rullata siinä vaiheessa, kun Flavia alkaa selvittää sitä, miksi joku murhasi Bishop's Laceyn kylässä huonossa maineessa olevan Brookie Harewoodin, jonka Flavia ensin löytää keskellä yötä murtautuneena kotiinsa, ja joka seuraavana päivänä roikkuu suihkulähteessä olevan Poseidon patsaan kolmikärjessä hopeinen hummerihaarukka nenässään. Myös mustalainen, eli Fenella Faa on ensin yritetty murhata, ja Flavia näpelöi surutta rikospaikkaa eli mustalaisen vankkureita ja sen ympäristöä selvittääkseen rikoksen itse. Toki paikalliset poliisit ovat myös tapauksien kimpussa, ja Flavialla on motiivinsa silittää poliiseja myötäkarvaan, vaikka komisario Hewitt välillä saakin hänet raivoihinsa; komisariolla on kuitenkin vaimo nimeltä Antigone, jonka luokse Flavia haluaisi päästä viettämään aikaa.
Hopeisen hummerihaarukan tapauksessa Flavia saa uuden ystävän, Fenellan tyttärentyttären Porcelainin. Myös Flavian pyörä Gladys elollistetaan, ja Flavia kuvittelee/leikkii, että hänen pyöränsä on seikkailunhaluinen tyttö (vähän niin kuin hän itsekin on, tosin pyörällä on anteeksiantava mielenlaatu). Jos minä kirjassa Piiraan maku makea pidin enemmän siitä, että tapahtumat on sijoitettu kotikartanon maisemiin, enkä välittänyt kyläläisten kuvailusta teoksessa Kuolema ei ole lasten leikkiä, tällä kertaa se ei minua haitannut: sivuhenkilöiden kanssa käydyt keskustelut kun ovat varsin huvittavia! Flavia esimerkiksi käy juttelemassa Rook's Endissä isänsä vanhan rehtorin kanssa, jonka hän tapasi jo romaanisarjan ensimmäisessä osassa. Rehtori Kissing käy Flavian kanssa läpi menneitä tapahtumia, jotka auttavat valaisemaan nykyisyyttä, mutta valaisee myös asioihin puuttumattomuuden logiikkaansa:
"Ohittamaton tosiasia on myös siinä, että kun tulee tiettyyn ikään, ei mielellään ota vastaan uusia ongelmia. Vähän kuin jos elämänsä aikana on joutunut kokemaan tietyn määrän surua, saa vapaalipun, jonka voi taivaassa antaa Suurelle rehtorille. Ymmärrätkö?"
Flavia myös keplottelee itsensä Fenellan luokse sairaalaan, jossa hänet yllättää urkkimasta tietoja Flossie, Feelyn (Flavian sisaren) ystävän sisko. Tupakanhimoissaan tuskitteleva Fenella on juuri pyytänyt savuketta, ja Flavia pyytää samaa Flossielta, joka vastaa:
"Hah!" Flossie naurahti. "Olisi pitänyt tietää! Feelyn pikkusisko on tupakan orja!"
Flavia kuitenkin lupaa tehdä mitä tahansa, ja Flossie antaa hänelle Du Maurier -merkkisen savukkeen (taas tekstissä oli muuten viittausDaphne du Maurieriin) ja jopa sytyttää sen, luullessaan Flavian aikovan tupakoida! Flavia kuitenkin komentaa tämän laittamaan tupakan Fenellan suuhun, joka näyttää viestittävän tupakan avulla savumerkein sanan: a-u-t-u-u-s. Kauan ei autuus kuitenkaan kestä Napoleonia muistuttavan ylihoitajan tupsahtaessa paikalle, ja Flavia joutuu kaiken selittelynsä keskellä vetämään itse henkoset tupakasta samalla kun väittää isänsä uskovan tupakoinnin vahvistavan keuhkoja viemärihuuruja vastaan. Jostain syystä häntä uskotaan.
Kirja on mielestäni hyvä, ja tapahtumia tarmokkaasti eteenpäin vievä ja niitä mainiosta kuvaileva Flavia on kertomuksen kantava voima, kemiaa ja sen voimia unohtamatta. Kemiallisia reaktioita ja ylipäätään kemian maailmaa Flavia kuvaa eloisasti ja ahnaasti. Flavia ei myöskään pelkää asettaa itseään alttiiksi vaaralle eikä tutustua erilaisiin ihmisiin tapausta selvittäessään, jonka hän lopulta sitten ratkookin. Kuolemakaan ei kauhistuta vaan kiehtoo Flaviaa. Tämä ei ole itselleni tuttua, mutta toisaalta Flavia toteaa mielestäni hyvinkin tutulta kuulostavan ajatuksen:
"Vihdoinkin yksin! Ainakun olen ihmisten kanssa, osa minusta käpertyy kokoon. Vain yksin ollessani voin nauttia omasta seurastani täysin rinnoin."
Kaunis kohtaus puolestaan on aivan kirjan viimeisessä kappaleessa, jossa Flavian isä on antanut sijoittaa taulun Harrietista ja tämän kolmesta tyttärestä Flavian laboratorioon. Maalauksessa, johon Flavia sattumalta törmää kirjan puolivälissä erään taiteilijan kotona, Harriet on kuvattuna kolmen tyttärensä kanssa; Ophelia punoo käsillään verkkoa punaisesta langasta, Daphne osoittaa kohtaa Grimmin satukirjasta ja Flavia on vasta vauva. Harriet katsoo kuvassa hellästi käsivarsilla lepäävää nuorinta lastaan.
"Isä tietää että maalaus on siellä, ja minä tiedän että se on siellä, ja toistaiseksi vain sillä on merkitystä."
Annan kirjalle kolme ja puoli tähteä takkuisen alun takia: *** + 1/2.
Alan Bradley: Hopeisen hummerihaarukan tapaus (alkuperäinen nimi: A Red Herring without Mustard) Bazar Kustannus 2015, sivuja 419.
Olin innoissani, kun löysin pääkirjaston palautushyllystä viidennen osan Kristina Ohlssonin luomasta ruotsalaisesta dekkarisarjasta, jossa tapauksia ratkovat tällä kertaa pääasiassa Fredrika Bergman ja Alex Recht. Muistaakseni luin jostakin blogista, että tämä oli bloggaajan mielestä kirjasarjan paras osa ja koska edellinen lukemani sarjaan kuuluva kirja Varjelijat (jätin välistä pois sarjan neljännen osan Paratiisiuhrit) oli mielestäni erittäin hyvä, oli mahtavaa päästä lukemaan melkeinpä heti edellisen lukemani osan jälkeen seuraavaa osaa sarjassa.
Odotukseni eivät kuitenkaan vastanneet todellisuutta, ja en ahminut tätä teosta melkein yhdellä kerralla niin kuin Varjelijoiden kanssa kävi, vaan luin sen pätkittäin ja pidemmän ajan kuluessa. Lukukokemuksen negatiivisuuteen vaikuttivat monet asiat. Yksi niistä oli teoksesta läpikuultava melodramaattisuus ja monen "osion" (jostain syystä tässä teoksessa ei ollut lukuja, vaikka sisältö olikin jäsennelty muistuttamaan ihan tavallista kaunokirjallista tekstiä jossa teksti esim. päättyy sivun puoliväliin ja seuraavalta sivulta alkaa seuraava osio joka käsittelee eri aihetta kuin edellinen sivu kuten aiemmissa teoksissa) päättyminen melodramaattisesti tai cliffhangeriin; vaikka tämä ei muutaman osion päätteeksi haittaisikaan, alkaa nopeasti tökkiä kun jokainen tekstinpätkä tuntuu päättyvän samalla "dramaattisella" tavalla. Esimerkkejä:
"Tämä on vasta alkua. Et aavistakaan mitä sinulla on vielä edessäsi." (s. 30) "Niin kauan kuin hän ei voinut olla varma siitä, hän ei voinut olla varma myöskään siitä, että hänen perheensä olisi turvassa." (s. 296)
"Eikä hän ole naimisissa sen naisen kanssa, joka hetki sitten seisoi huoneessa ja hyvästeli lapsensa." (s. 368)
Jne. jne. Lisäksi kerrontaa häiritsee varsinaisen kertomukseen väliin upotetut osiot, jotka on otsikoitu termillä "Loppu" ja jotka sisältävät dramaattista kerrontaa yhden perheen (mahdollisesta) tuhosta, mutta jossa sekoitetaan tarkoituksella henkilöhahmoja toisiinsa.
Teoksen alussa on tammikuun loppu ja (kuvitellun) Tukholman juutalaisen Salomonin seurakunnan päiväkodin työntekijä ammutaan keskellä päivää kadulle. Teoksen tapahtumat kuitenkin kietoutuvat samaan seurakuntaan kuuluvan kahden pojan, Simonin ja Abrahamin, samoihin aikoihin tapahtuvaan kidnappaukseen ja pian heidän löytämiseensä Drottingholmin kuninkaallisen golfkerhon alueelta ilman kenkiä ja paperipussit päässä, johon on kumpaankin piirretty kasvot. Tapaus liittyy Israelissa aikoinaan sattuneisiin selkkauksiin ja teoksessa esiintyvään, mutta kirjailijan keksimään myyttiin Paperipojasta, joka metsästää ja surmaa lapsia.
"Alex piteli päätään molemmin käsin. - Minä tulen kohta hulluksi, hän sanoi. Mistä helvetistä tässä oikein on kyse? Fredrika katsoi verisiä lakanoita. - Tuntuu ihan kuin me emme liittyisi tähän mitenkään, hän sanoi. - Ihan kuin ne, jotka ovat tämän takana, pelaisivat täysin omilla säännöillään." (s. 480)
Samalta tuntui lukijasta eli minusta, eli siltä että teoksen tapahtumat eivät olleet kiinnostavia eivätkä varsinaisesti koskettaneet minua millään lailla, niissä ei ollut mitään henkilökohtaista tai mielenkiintoista. Teoksen henkilökaartiin liittynyt, ilmeisesti jo edellisessä osassa kuvioihin mukaan tullut suojelupoliisissa työskentelevä Eden Lundell ei valitettavasti henkilöhahmona kiinnostanut minua ollenkaan, vaikka pisteitä kirja saa teoksen viimeisestä kohtauksesta, joka lähes ainoina tekstipätkänä teoksessa tuntui liikuttavalta ja hyvältä (en tietenkään paljasta sitä nyt, teksti kun sisältää jonkinlaisen spoilerin) ja joka siis liittyy Edeniin. Tapahtumia kuvataan paitsi Edenin, myös tämän entisen rakastajan ja israelilaisen agentin Efraim Kielin näkökulmasta. Nämä kaksi henkilöä saavat teoksessa enemmän puheenvuoroja sisäiselle maailmalleen kuin muut teoksessa olevat henkilöhahmot, joiden tekstissä esiintyvä sisäinen maailma on supistunut melodramaattisiksi puheenvuoroiksi kuten seuraavasta käy ilmi.
Alex Rechtin suhtautumisessa Fredrika Bergmaniin on teoksessa vähäsen jotain yliampuvuutta; "hänen mielestään Fredrika oli klassinen kaunotar." (s. 205) Ensimmäisessä teoksessa Alex ei voinut edes sietää Fredrikaa! Myös suhde Peter Rydhiin saa Alexin suuriin tunteisiin: "Valtava tunteiden kirjo pyyhkäisi hänen ylitseen (--) Ikävä vihlaisi kuin alkoholi avoimessa haavassa." (s. 62) Toisaalta Alex ei ole ainoa, joka teoksessa kokee suuria tunteita; Fredrika itse hermostuu tullessaan kotiin ja nähdessään miehensä Spencerin kylvettämässä lapsiaan, joita tässä kertomuksessa onkin jo kaksi, ja Spencer kertoessa että heidän pitää jutella, vaikkakaan ei mistään vakavasta. Fredrikan selkä hikoaa hermostuksesta märäksi ja hän korottaa harvinaista kyllä ääntään vaatien miestään kertomaan että mikä tällä on! Käy ilmi että heidän olisi keskusteltava Spencerille lankeavasta työmatkasta Israeliin.
Että sellaista. Annan teokselle 2,5 (**+1/2) tähteä kun viimeinen kohtaus nyt kerta oli hyvä. Kirjasarjan kuudennessa ja seitsemännessä osassa onkin sitten jo joku aivan toinen henkilö selvittelemässä rikoksia, enkä tiedä nähdäänkö vanhoja henkilöhahmoja enää. Luen varmaan uudemmatkin teokset, mutta on harmillista että sarjan kolmas osa on jäänyt omalla kohdallani parhaaksi osaksi, olisi ollut hienoa lukea muitakin taidokkaasti tehtyjä Fredrika Bergman -dekkareita, sellaisia kuin Tuhatkaunot ja Varjelijat olivat.
Kristina Ohlsson: Daavidintähdet (alkuperäinen nimi Davidsstjärnor) WSOY 2015, 497 sivua.
Lähtiessäni tänä iltana
töistä kotiin, ulkona satoi ensilumi. Sen kunniaksi liitän oheen muutaman
videon.
The Lennon Sisters: Button Up Your Overcoat (1963)
Royal Philharmonic Orchestra: Scarborough Fair
Vaikka jälkimmäinen kappale lyriikoilla säestettynä ei talvinen olekaan, tämä "klassinen" versio sopii hyvin siihen kun istuu sisällä katselemassa ulkona satavaa lumisadetta ja kaikkia ilmassa kieppuvia lumihiutaleita.
Tässä vaiheessa mielikuvani lumesta ja talvesta ovat vielä positiivisia ja romanttisia, mutta joulun jälkeen lumi saisikin jo sulaa pois ja kevät koittaa.
