Odotukseni eivät kuitenkaan vastanneet todellisuutta, ja en ahminut tätä teosta melkein yhdellä kerralla niin kuin Varjelijoiden kanssa kävi, vaan luin sen pätkittäin ja pidemmän ajan kuluessa. Lukukokemuksen negatiivisuuteen vaikuttivat monet asiat. Yksi niistä oli teoksesta läpikuultava melodramaattisuus ja monen "osion" (jostain syystä tässä teoksessa ei ollut lukuja, vaikka sisältö olikin jäsennelty muistuttamaan ihan tavallista kaunokirjallista tekstiä jossa teksti esim. päättyy sivun puoliväliin ja seuraavalta sivulta alkaa seuraava osio joka käsittelee eri aihetta kuin edellinen sivu kuten aiemmissa teoksissa) päättyminen melodramaattisesti tai cliffhangeriin; vaikka tämä ei muutaman osion päätteeksi haittaisikaan, alkaa nopeasti tökkiä kun jokainen tekstinpätkä tuntuu päättyvän samalla "dramaattisella" tavalla. Esimerkkejä:
"Tämä on vasta alkua. Et aavistakaan mitä sinulla on vielä edessäsi." (s. 30)
"Niin kauan kuin hän ei voinut olla varma siitä, hän ei voinut olla varma myöskään siitä, että hänen perheensä olisi turvassa." (s. 296)
"Eikä hän ole naimisissa sen naisen kanssa, joka hetki sitten seisoi huoneessa ja hyvästeli lapsensa." (s. 368)
Jne. jne. Lisäksi kerrontaa häiritsee varsinaisen kertomukseen väliin upotetut osiot, jotka on otsikoitu termillä "Loppu" ja jotka sisältävät dramaattista kerrontaa yhden perheen (mahdollisesta) tuhosta, mutta jossa sekoitetaan tarkoituksella henkilöhahmoja toisiinsa.
Teoksen alussa on tammikuun loppu ja (kuvitellun) Tukholman juutalaisen Salomonin seurakunnan päiväkodin työntekijä ammutaan keskellä päivää kadulle. Teoksen tapahtumat kuitenkin kietoutuvat samaan seurakuntaan kuuluvan kahden pojan, Simonin ja Abrahamin, samoihin aikoihin tapahtuvaan kidnappaukseen ja pian heidän löytämiseensä Drottingholmin kuninkaallisen golfkerhon alueelta ilman kenkiä ja paperipussit päässä, johon on kumpaankin piirretty kasvot. Tapaus liittyy Israelissa aikoinaan sattuneisiin selkkauksiin ja teoksessa esiintyvään, mutta kirjailijan keksimään myyttiin Paperipojasta, joka metsästää ja surmaa lapsia.
"Alex piteli päätään molemmin käsin.
- Minä tulen kohta hulluksi, hän sanoi. Mistä helvetistä tässä oikein on kyse?
Fredrika katsoi verisiä lakanoita.
- Tuntuu ihan kuin me emme liittyisi tähän mitenkään, hän sanoi. - Ihan kuin ne, jotka ovat tämän takana, pelaisivat täysin omilla säännöillään." (s. 480)
Samalta tuntui lukijasta eli minusta, eli siltä että teoksen tapahtumat eivät olleet kiinnostavia eivätkä varsinaisesti koskettaneet minua millään lailla, niissä ei ollut mitään henkilökohtaista tai mielenkiintoista. Teoksen henkilökaartiin liittynyt, ilmeisesti jo edellisessä osassa kuvioihin mukaan tullut suojelupoliisissa työskentelevä Eden Lundell ei valitettavasti henkilöhahmona kiinnostanut minua ollenkaan, vaikka pisteitä kirja saa teoksen viimeisestä kohtauksesta, joka lähes ainoina tekstipätkänä teoksessa tuntui liikuttavalta ja hyvältä (en tietenkään paljasta sitä nyt, teksti kun sisältää jonkinlaisen spoilerin) ja joka siis liittyy Edeniin. Tapahtumia kuvataan paitsi Edenin, myös tämän entisen rakastajan ja israelilaisen agentin Efraim Kielin näkökulmasta. Nämä kaksi henkilöä saavat teoksessa enemmän puheenvuoroja sisäiselle maailmalleen kuin muut teoksessa olevat henkilöhahmot, joiden tekstissä esiintyvä sisäinen maailma on supistunut melodramaattisiksi puheenvuoroiksi kuten seuraavasta käy ilmi.
Alex Rechtin suhtautumisessa Fredrika Bergmaniin on teoksessa vähäsen jotain yliampuvuutta; "hänen mielestään Fredrika oli klassinen kaunotar." (s. 205) Ensimmäisessä teoksessa Alex ei voinut edes sietää Fredrikaa! Myös suhde Peter Rydhiin saa Alexin suuriin tunteisiin: "Valtava tunteiden kirjo pyyhkäisi hänen ylitseen (--) Ikävä vihlaisi kuin alkoholi avoimessa haavassa." (s. 62) Toisaalta Alex ei ole ainoa, joka teoksessa kokee suuria tunteita; Fredrika itse hermostuu tullessaan kotiin ja nähdessään miehensä Spencerin kylvettämässä lapsiaan, joita tässä kertomuksessa onkin jo kaksi, ja Spencer kertoessa että heidän pitää jutella, vaikkakaan ei mistään vakavasta. Fredrikan selkä hikoaa hermostuksesta märäksi ja hän korottaa harvinaista kyllä ääntään vaatien miestään kertomaan että mikä tällä on! Käy ilmi että heidän olisi keskusteltava Spencerille lankeavasta työmatkasta Israeliin.
Että sellaista. Annan teokselle 2,5 (**+1/2) tähteä kun viimeinen kohtaus nyt kerta oli hyvä. Kirjasarjan kuudennessa ja seitsemännessä osassa onkin sitten jo joku aivan toinen henkilö selvittelemässä rikoksia, enkä tiedä nähdäänkö vanhoja henkilöhahmoja enää. Luen varmaan uudemmatkin teokset, mutta on harmillista että sarjan kolmas osa on jäänyt omalla kohdallani parhaaksi osaksi, olisi ollut hienoa lukea muitakin taidokkaasti tehtyjä Fredrika Bergman -dekkareita, sellaisia kuin Tuhatkaunot ja Varjelijat olivat.
Kristina Ohlsson: Daavidintähdet
(alkuperäinen nimi Davidsstjärnor)
WSOY 2015, 497 sivua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti