Väärin!
"Olin minä. Flavia. Ja rakastin itseäni, vaikka kukaan muu ei rakastanutkaan."
Mielestäni Piiraan maku makea ei muistuta lainkaan Neiti Marpleja tai Viisikoita, joten takakannen teksti johdattaa lukijan täysin väärille urille jos odotuksena on lukea jotain Viisikoiden ja Neiti Marplejen väliltä. Teoksen päähenkilö on toki Viisikoiden lailla lapsi eli 11-vuotias Flavia de Luce, ja hän asuu pienessä englantilaisessa maalaiskylässä niin kuin neiti Marple, mutta ensiksi mainittua ehkäpä jopa persoonatonta (ainakin Flaviaan verrattuna) joukkoa hän ei muistuta ollenkaan, eivätkä hänen ratkaisemansa rikokset selviä vain päättelykyvun avulla kuten yleensä neiti Marplen kohdalla tapahtuu. Flavia on jotain aivan muuta: käytännössä orpo hänen äitinsä kuoltua/kadottua Tiibetissä vuorikiipeillessään Flavian ollessa vasta 1-vuotias, ja isä ollessa niin kiintynyt oman postimerkkimaailmaansa, että hän ei paljonkaan tyttärensä elämään osallistu. Flavian kaksi vanhempaa sisarta Feely ja Daffy eivät myöskään tämän elämää paljoa helpota, vaan kotikartanon Buckshawin ilmassa vallitsee jonkinlainen sotatila jatkuvasti. Flavia rakastaa keitellä erilaisia myrkkyjä sanctum sanctorumissaan eli laboratoriossaan, jossa hän tekee erilaisia kemiallisia kokeita ja tislaa sekä uuttaa erilaisista aineksista parhaimmat osat omaan käyttöönsä. Flavia ei myöskään ole erityisen kiltti ellei tilanne sitä vaadi joidenkin tärkeiden tietojen noukkimiseksi, vaan käyttäytyy omaan kärkevään tapaansa.
"Olinko ollut liian julma sille hirvitykselle, neiti Mountjoylle? Liian kostonhimoinen? Hänhän oli loppujen lopuksi vain harmiton ja yksinäinen vanhapiika. Olisiko Larry de Luce ollut ymmärtäväisempi?
"No ei hemmetissä!" huusin tuuleen ja rallattelin samalla kun kiisin eteenpäin:
"Tsumppa-pumppa! Tsumppa-pumppa,
tsumppa-pumppa-PUUM!"
Piiraan maku makeassa, joka on ensimmäinen Flavian ratkaisemista tapauksista kertova romaani, mutta jonka itse luin vasta toisen osan jälkeen, Flavian omaa isää syytetään erään miehen tappamisesta ja passitetaan poliisilaitokselle säilöön. Flavia on itse asiassa ensimmäinen henkilö joka löytää kuolemaa tekevän miehen tämän maatessa hänen kotinsa kurkkupenkissä ja hönkäistessä Flavian naamalle sanan "Vale!" (hyvästi). Kuollut mies on sama henkilö, joka on yllättäen aiemmin riidellyt Flavian (erakon) isän kanssa, ja paljastuukin tämän vanhaksi koulutoveriksi. Flavia alkaa selvittää kuolleen miehen tapausta siihen liittyvien johtolankojen avulla: miksi keittiön ovelta löytyi jänkäkurppa, jonka nokkaan oli laitettu postimerkki, kuka on kartanotutkimusta tekevä herra Pemberton ja kuka söi keittäjän eli rouva Mulletin kamalasta vaniljahyytelöpiirakasta palasen? Flavia onnistuu ratkaisemaan tapauksen, vaikka muidenkin apua tarvitaan, että hän pääsee lopullisesta pinteestä eroon.
Piiraan maku makea muutakin kuin pelkkä dekkari, sillä romaanissa käsitellään paljon Flavian tuntemuksia perhesuhteistaan. Suhde isään, äitiin ja siskoihin on usein tarkankin analyysin alla. Tunteitaan ei saa paljastaa tuntuu olevan perheen motto.
"Kun olin yhdeksänvuotias, pidin päiväkirjaa siitä, millaista oli olla de Luce, tai ainakin siitä millaista oli olla juuri tämä tietty de Luce. Mietin aika paljon miltä minusta tuntui, ja päädyin siihen lopputulokseen että Flavia de Lucena oleminen oli vähän kuin olisi ollut sublimaatti: musta kidemäinen sakka, joka jää violeteista jodihuuruista kylmän lasisen koeputken sisälle. (--) Niin kuin olen aiemmin kertonut, de Lucen perheenjäsenistä puuttuu jotakin: jokin kemiallinen sidos tai sen puute sitoo heidän kielensä aina kun hellät tunteet uhkaavat heitä. Se että joku de Luce sanoisi toiselle perheenjäsenelle rakastavansa tätä on yhtä epätodennäköistä kuin että yksi Himalajan huippu kumartuisi kuiskailemaan suloisia tyhjänpäiväisyyksiä viereiselle vuorelle."
Mielenkiintoinen henkilö on myös Flavian äiti Harriet, joka poissaolostaan huolimatta on läsnä pieninä yksityiskohtina Buckshawissa ja Flavian elämässä; Flavia esimerkiksi ajaa äitinsä vanhaa polkupyörää jonka tämä oli nimenyt Hirondelleksi (pääskynen), mutta jota Flavia kutsuu Gladysiksi. Harrietin vanha kemiankirja on Flavian salainen ystävä, joka tutustuttaa hänet kemian kiehtovaan maailmaan; äitinsä vanhassa autossa (Rolls Royce Phantom) Flavia saa istua rauhassa (jos hänen isänsä ei ole siellä ennen häntä) ja Flavia pukeutuu toisinaan äitinsä japanilaiseen silkkiaamutakkiin. Mielenkiintoinen on myös kohtaus, jossa Flavia livahtaa salaa äitinsä huoneeseen isänsä ollessa pidätettynä, vaikka yleensä sinne meno on täysin kiellettyä (MIKSI?). Jo aiemmin olin ollut huomaavinani viittauksen L. M. Montgomeryn luomaan Anna-sarjaan Flavian mainitessa synkän kuuloiset nimet Anna ja Diana, mutta äitinsä huoneesta Flavia löytää sellaisia kirjoja kuin Annan nuoruusvuodet sekä Jane ja saaren kutsu (molemmat Montgomeryltä), Penrod: erään poikaveitikan seikkailut, Filmihullu sekä Maria Monkin hirvittävät paljastukset. Flavia uskoo (vaikkei olekaan näitä teoksia itse lukenut mutta äidistään kuulemansa perusteella) kirjojen kertovan "vapaista sieluista ja kapinallisista". Sellainen Flavia on kyllä myös itse! Alan Bradleyn nyökkäys näiden kirjailijoiden suuntaan kertoo varmaan hänelle itselleen tutuista kirjoista tai kirjailijoista. Intertekstuaalisia viittauksia tehdään myös Charlotte Bronten Kotiopettajattaren romaaniin (kirja alkaa kohtauksesta, jossa Flavia on siskojensa sitomana lukitussa komerossa) sekä Daphne du Maurierin Rebekkaan (Flavian isän palvelijalla Doggerilla on eräässä kohtauksessa kädessään kynttilikkö, joka Flavian mukaan voisi olla peräisin Manderleystä). Epäilen myös kirjailijan pitävän teatterista, esityksistä tai dramaattisista kohtauksista kertomisesta, sellainen on tässäkin teoksessa kuten seuraavassakin osassa.
Tälle kirjalle annan **** eli neljä tähteä. Kirja oli mielestäni parempi kuin sarjan seuraava osa, koska siinä keskityttiin Flaviaan ja hänen perheeseensä, sekä hänen kotikartanoonsa sekä sen elämäntapaan, mitkä seikat minua itseäni kiinnostavat enemmän, kuin seuraavan teoksen ympäristö eli kirkko ja Bishop's Laceyn asukkaat.
PS: Lainasin sarjan seuraavat osat Uudenkaupungin kaupunginkirjastosta eli romaanit Filminauha kohtalon käsissä sekä Hopeisen hummerihaarukan tapauksen. Ihanaa päästä lukemaan niitä!
PSS: Flavia mainitsee luvun 22. alussa kuinka hän joskus halutessaan keskittyä ajattelemaan hän ensin makaa selällään ja huvittelee katselemalla "uiskentelijoita" eli näkökentän laidalla ajelehtivia "matomaisia proteiiniketjuja". Huomasin itsekin näkeväni samanlaisia liikkujia näkökentässäni, kun kokeilin tätä "temppua" sängyllä maatessani.
"Minä löysin kurkkupenkistä ruumiin", kerroin heille.
"Ihan sinun tapaistasi", Ophelia tokaisi ja jatkoi kulmakarvojensa sukimista.
Alan Bradley
Piiraan maku makea
(alk. The Sweetness of the Bottom of the Pie)
Bazar 2014, sivuja 389.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti