Luettua: Painajaiskaupunki

Kirjaston palautetut-hyllystä löytyy aina välillä mielenkiintoisia teoksia. Samuel Dashiell Hammetin (1894-1961) aikoinaan 1920-1930-luvuilla lehtiin kirjoitetuista dekkarikertomuksista koottu tarinakokoelma Painajaiskaupunki oli tälläinen mielenkiintoinen löytö (mikäli muistan oikein, voihan olla että kirja löytyi ihan kirjaston novellihyllystäkin). Olen aiemmin lukenut Hammetin Maltan haukan (1931) erään yliopiston dekkari- ja rikoskirjallisuuteen liittyvän kurssin yhteydessä, mikä kuulostaa hienommalta kuin onkaan; kurssin vetäjä oli amerikkalainen joten se pidettiin englanniksi, puhuminen takerteli kurssikavereiden kanssa enkä suorittanut sitä koskaan loppuun koska en jaksanut kirjoittaa viisisivuista esseetä englannin kielellä... Joitain kivoja lukutärppejä kurssilta sentään jäi eloon kuten Ellery Queenin radiodekkarinovellit. Maltan haukka oli ainakin englanniksi luettuna vähän kova ja ikävä, mutta novellikokoelmasta pidin kovasti. Viimeksi mainittu teos siis koostuu 15:sta novellista (alkuperäisessä teoksessa oli 20 novellia, mutta viisi muissa kokoelmissa julkaistua kertomusta on jätetty tästä suomennetusta versiosta pois), jotka perustuvat kirjailijan omiin kokemuksiin aikana, jolloin hän toimi Pinkertonin (tarinoissa muutettu Continentaliksi) etsivätoimiston etsivänä. Tapahtumat sijoittuvat San Franciscoon, jossa Hammett itsekin asui, tai jonnekin muuhun Yhdysvaltojen läntiseen osaan. Tarinat ovat siis varmasti melko subjektiivisia, eikä Hammett myöhemmin elämässään lyhyeksi jääneen kirjoittamiskauden jälkeen 30-luvun jälkeen onnistunut enää luomaan tarinoita (koska hän oli jo ammentanut aiemmin tapahtuneet kokemuksensa tyhjiin? Jotkut kirjailijat tuntuvat tarvitsevan omakohtaisia kokemuksia, joista kirjoittaa, kun jotkut taas onnistuvat tarinoiden luomisessa ilmankin.) 

Teoksen esipuheessa Colin Dexterin toimesta kerrotaan, että Hammet piti näissä kokoelman tarinoissa tiukasti kiinni realismista; kertomuksissa puolestaan välittyy maailma, jossa miehellä on vakiovarusteenaan ase ja jossa hän ei pelkää käyttää väkivaltaa, olipahan sitten etsivä tai rikollinen, vaan hän usein selviytyy sen ansiosta voittajana, jos hän siis on tarinan "sankari". Etsiviä tai tapauksen ratkaisevia henkilöitä tarinoissa voi myös olla monenlaisia: joko virallisen etsivätoimiston Continentalin lyhyt ja lihava Continental Op, tilanteeseen sattumalta joutunut henkilö tai sitten jonkun viraston (tyyliin maanmittauslaitoksen) oma etsivä, mikä oli mielestäni erikoinen seikka. Tässä hengeässä tarinat alkavat yleensä siitä, että etsivä saa tehtäväkseen ratkaista jonkin rikoksen tai tutkia jotain asiaa. Ensimmäisen kertomuksen Painajaiskaupungin päähenkilö Steve Threefall kuuluu kuitenkin paikalle sattumalta tupsahtaneiden joukkoon; Threefall oli ryypiskeltyään ystäviensä kanssa saanut päähänsä lyödä vetoa ajaa autiomaan poikki alkoholin voimin ja päätyy Izzardin kaupunkiin, joka sijaitsee jossain päin autiomaata. Kaupunki vaikuttaa oudolta ja lopulta sen kulissit kaatuvat, mutta väkivallalta ja hurjilta kohtauksilta ei vältytä ennen kuin kaikki on selvitetty ja Threefall voi nukahtaa matkalla takaisin kotiinsa kaupungista pelastettu nainen vierellään.

Pelkästään väkivaltaa käyttävistä miehisistä miehistä ei kokoelman henkilökaarti koostu, vaan naisellinen näkökulma saadaan esille tarinassa Kovanaaman vaimo, jossa vaimon ylpeys miehestään kokee kolauksen tämän ymmärtäessä miehensä halpamaisuuden ja röyhkeyden, joka korvaa aiemman ylpeyden miehen maskuliinisuudesta. Toisen kerroksen enkelissä puolestaan päähenkilönä on kirjailija, joka kärsii kirjoituskammosta (tai miten writer's block sitten suomennetaankaan), mutta jonka tarina alkaa luistaa kun hänen asuntoonsa tupsahtaa murtovaras. Mielenkiintoinen ja kokoelmassa kesken jäänyt tarina oli Ensimmäinen varjomies, josta myöhemmin muokattiin romaani Varjomies (The Thin Man), 1934. Ensimmäinen varjomies on ilmeisesti hyvin erilainen kuin lopulta romaanimuotoon päätynyt tarina, jossa esiintyvät Nick ja Nora Charles.

Muut kokoelmaan valitut kertomukset ovat Hotellietsivä, Mies joka tappoi Dan Odamsin, Laukauksia yössä, Petoksen kiemuroita, Kaksi terävää veistä, Kuolema Pine Streetillä, Mies joka pelkäsi aseita, Tom, Dick vai Harry, Yksi tunti, Kuka murhasi Bob Tealin? sekä Mies nimeltä Thin. Jo otsikoita lukemalla saa hyvän käsityksen tarinoiden kyynisestä hard boiled -tyylistä.

Kuten jo aiemmin sanoin, Hammetin tarinat olivat mielestäni kiinnostavia ja pidin kokoelmasta kovasti. Annan siksi sille(kin) neljä tähteä: ****


Dashiell Hammet: Painajaiskaupunki 
(alk. Nightmare Town)
WSOY 2004, sivuja 428.  

(kuva: vaski.finna.fi)